Traumoja on monenlaisia, äkillisiä, yksittäisiä voimakkaita tapahtumia sekä esimerkiksi pitkäkestoista tai ylisukupolvista traumatisoitumista, joissa kaikki itselle tapahtuneet tai sukulinjassa olleet traumat eivät edes ole meidän tiedossamme. Silti ne elävät eri tavoin meissä, kehossa, mielessä, hermostossa olevina olotiloina ja reaktioina. Ja todennäköisesti jokainen meistä kantaa tällaisiakin traumoja itsessään.
Traumaa ja sen vakavuutta yksilölle ei kuitenkaan määrittele itse tapahtuma ja sen sisältö, vaan se, miten tapahtuma vaikutti ihmiseen ja jättikö se pysyvämpiä tai pitkäkestoisia jälkiä häneen. Tätä vasten peilaten kukaan ei voi tietää, mikä on toiselle ollut traumatisoivaa ja mikä ei. Siinä kun joku on selviytynyt suhteellisen hyvin esimerkiksi liikenneonnettomuudesta, toiselle se voi jättää pitkäkestoisetkin jäljet kehoon ja mieleen, sekä haitata hänen arkeaan monin tavoin.
Varsinkin lapsuudessa tapahtuneet ja läheisiin ihmissuhteisiin liittyneet vaikeat kokemukset jättävät jälkeensä niin sanotun kompleksisen traumatisoitumisen. Usein nämä kokemukset ovat pitkäkestoisia, kuten eläminen perheväkivallan keskellä, itseen kohdistunut väkivalta tai päihdevanhempien kanssa eläminen ja selviytyminen ja siihen liittyvä liian varhainen vastuunotto itsestä ja jopa sisaruksista.
Jos on joutunut kokemaan tällaista lapsuudessaan, lapsi ei voi ymmärtää, että se ei ole normaalia. Hän yrittää sopeutua kaikin keinoin olemassaoleviin olosuhteisiin, on lojaali vanhemmilleen, vaikka he samalla kaltoinkohtelevat häntä – mikä voisikaan olla yhtä hämmentävää pienelle lapselle kokea. Trauman lisäksi tämä saattaa jättää jäljet aikuisuuteen asti siten, että herkästi ajautuu myös kaltoinkohteleviin suhteisiin myöhemmällä iällä.
Kompleksista traumaa kantavilla on usein haasteita myös oman mielenterveyden, riippuvuuksien sekä myös fyysisten oireiden ja sairauksien kanssa. Voi olla uupumusta, unettomuutta, pitkittyneitä kipuja, ruuansulatuselimistön ongelmia, ahdistusta, masennusta jne.
Kun alamme vähitellen viimeistään aikuisena ymmärtää, mitä meille on tapahtunut, ja että moni kokemamme oire onkin seurausta lapsuuden haitallisista kokemuksista, on tärkeää ettemme jää asian kanssa yksin. Voimme hakea apua viralliselta puolelta (työterveyshuolto, psykiatri, trauman hoitoon erikoistunut psykoterapeutti, keho/hermosto-oireiden kanssa mm. psykofyysinen fysioterapia) sekä vertaistuesta, jota mm. erilaiset järjestöt ja yhdistykset tarjoavat. Myös somessa on useita hyviä sivuja, joita seurata, esimerkiksi c-ptsd ja kompleksinen trauma -hakusanoilla.
Mikä mielestäni on tärkeintä, on hyväksyä se, että tarvitsemme aikaa toipumiseen ja eheytymiseen kokemuksistamme. Voi olla, että haavamme eivät koskaan täysin umpeudu ja parane, silti voimme elää riittävän hyvää elämää. Tärkeintä on kokea yhä useammin olevansa turvassa omassa kehossaan, turvan kokemuksen avulla pärjäämme niiden olemassaolevien haavojemmekin kanssa paremmin <3
Jotkut traumaselviytyjät kokevat jopa painostusta siihen, että pitäisi kyetä jo parantumaan ja päästämään irti vanhoista kokemuksistaan. Se voi pahimmillaan olla jopa uudelleentraumatisoivaa, varsinkin mikäli sanat tulevat itselle tärkeän tai läheisen ihmisen, tai esimerkiksi ammattiauttajan suusta.
Kompleksiseen traumaan liittyy käsittääkseni aina myös syvän häpeän kokemukset. Mikäli traumaselviytyjä kokee painostusta edellä kuvaten, se myös aktivoi vanhat häpeäkokemukset uudelleen: arvottomuuden, keinottomuuden, kyvyttömyyden, syyllisyyden ja näihin liittyvän lamaantumisen. Vanhat lapsuudessa omaksutut uskomukset vahvistuvat vahvistumistaan.
Se, että traumaselviytyjä edelleen oireilee eri tavoin traumansa kanssa, ei ole häpeällistä eikä siitä tule häntä syyttää, hän tekee joka hetki parhaansa selviytyäkseen. Vaikeat, traumaattiset elämänkokemukset eivät ole normaalia kenellekään. Niistä toipuminen todellakin vaatii aikaa, sekä erityisesti sitä, että ympärillä on turvallisia, myötätuntoisia ihmisiä tukemassa häntä omassa toipumisessaan, ovat he sitten läheisiä, ystäviä tai ammattilaisia.
Haastankin meidät kaikki yhdessä olemaan mahdollisimman sensitiivisiä tilanteissa, joissa tulisi mieleen sanoa toiselle jotakin tällaista: ”Hei kuule, ehkä sulle olis parasta, että päästäisit jo tuosta tarinasta/ihmisestä irti, pääsisit jatkamaan elämääsi puhtaalta pöydältä.” Se ei ole sitä, mikä traumaselviytyjää auttaa. Häntä auttaa turvallinen, läsnä oleva ihminen, jolla on kyky kuunnella, mutta joka samalla osaa pitää kiinni omista rajoistaan. Turvalliset ihmissuhteet ja kokemus ymmärretyksi tulemisesta auttavat parhaiten toipumaan <3
Artikkelikuva: Karita Palomäki
