Joku on joskus sanonut, että vanhempien on lopulta tarkoitus tehdä itsensä tarpeettomiksi lapsilleen. Lauseessa on iso viisaus, vaikka samalla toki ajatus tuntuu vaikealta. Ajattelija on käsitellyt nähdäkseni sitä, että emme omista lapsiamme, eikä meidän pidä liikaa manageroida tai kannatella lapsiamme tilanteissa, joissa heidän pitää koetella omia voimiaan ja oppia elämää.
Lapsesta aikuiseksi kasvaminen on ihmispoikasilla pitkä tie ja monella vanhemmalla on vahva veto olla mukana vaikuttamassa lastensa elämään vielä pitkään sen jälkeen, kun se ei ole enää välttämätöntä. Näin olen toiminut minäkin. Muistan kun lasteni ollessani murrosikäisiä ajattelin, että miksi ihmeessä lasten kotoa lähteminen on niin monelle vanhemmalle iso juttu. Kun neljä vuotta sitten asia tuli minulle ajankohtaiseksi, ymmärsin tuon minua kummastuttaneen asian. Olin saanut valmistautua muutokseen kyllä molempien armeijavuonna, mutta koska tiesin heidän saapuvan aina palveluksesta takaisin kotiin, ei sitä oikein totutteluksi voinut sanoa.
Olen eronnut vuonna 1998, enkä ole sen jälkeen elänyt yhdenkään kumppanini kanssa samassa taloudessa. Minä ja lapset olemme siis aina muodostaneet perheemme kolmisin. Sen laitamilla on kyllä ollut muita perheenjäseniksi laskettavia ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä. Minun sydänperheeni on kuitenkin ollut lapseni. Suureksi onnekseni myös yhteytemme on ollut aina myös rakastava.
Kun on saanut elää yli kaksikymmentä vuotta samojen ihmisten kanssa, ei ole ihme, että sydän värisee muutoksen keskellä. Muistan kuinka istuin ja itkin olohuoneen lattialla ymmärtäessäni, että tänään olisi se päivä, kun maailmanaikani jatkuisi yksineläjänä. En niinkään surrut yksiolemista, vaan kaipasin lapsiani, jotka eivät edes olleet kaukana. Tunteet eivät ole tietenkään useinkaan järkeviä. Jos lapseni eivät olisi osoittaneet minkäänlaista halua itsenäistyä, olisin varmasti ollut hermoraunio. Minua ajatus ei kuitenkaan tuossa kohtaa lohduttanut.
Tunteet eivät ole vaarallisia, vaikka ne tuntuvat välillä hankalilta, jopa vaikeilta. Minulle tuo jo vuosien takainen hetki oli vaikea. Uuteen elämänvaiheeseeni sopeutumiseen meni lopulta kolmisen vuotta. Tärkeänä kasvamisen mahdollistajana oli oma terapiaprosessini, joka auttoi minua jälleen ymmärtämään omaa reagointiani paremmin.
Tänään istun yksin kodissani ja iloitsen siitä että lapsillani on oma elämä. Niin minullakin. Ja jotta ette ymmärtäisi väärin, niin kyllä minulla oli oma elämä kaikkina aiempinakin vuosina. Itse asiassa montakin: äidin salainen elämä, äidin tärkeä työelämä, äidin kaverielämä, äidin seikkailuelämä jne… Mietinkin aina välillä kuinka hankala muutos olisi ollut jos olisin elänyt menneiden vuosein aikana vain lapsiani varten.
Muutokset ovat aina vaikeita, suurin osa meistä ihmisistä joutuu teutaroimaan vaikeiden tunteiden kanssa luopuessamme tai aloittaessamme uutta ja useinhan nuo menevät yhdessä.
Jos sinä olet tänään siinä tilanteessa, että lapset suuntaavat kotipesästä kohti maailmaa, niin onnittele itseäsi. Olet onnistunut siinä, missä pitikin. Yhteys kyllä pysyy kun pidätte siitä huolta, niin rakkauskin. Anna lapsillesi kuitenkin myös tilaa ja aikaa valloittaa omaa elämänsä. Aivan kuten sinunkin pitää ottaa haltuun uusi oma tapasi elää.
Luopumisen kauneus – Kirja hellittämisestä ja hyväksymisestä käsittelee elämään liittyviä luopumisen hetkiä ja niiden herättämiä tunteita.
