Mainosyhteistyö Basam Booksin kanssa.
Kaisa Kuurne on sosiaalisen hyvinvoinnin dosentti, arkkityyppisen työskentelyn ohjaaja ja joogaopettaja, joka on kirjoittanut Basam Booksin kustantaman “Sisäisen orvon viisaus. Kuinka löydän kotiin” -kirjan yhdessä isänsä Simo Kuurneen kanssa. Hylätyn kokemusta ja sisäisen äidin syntyä hän käsittelee myös runoteoksessaan ”Tuhatasteinen liekki” (Basam Books, 2020). Syksyllä Kaisalta ilmestyy Saragrahi Broon kuvittamat ”Parantava yhteys” – terapeuttiset kortit ja ohjekirja. Kaisa on myös pienen tyttären äiti ja uusperheen äitipuoli.
Vaikka olisimme kasvaneet rakastavassa perheessä, jokin osa meistä jää näkemättä ja tulee alitajuisesti torjutuksi. Syntyessään kohdun ykseydestä erilliseksi olennoksi, lapsi kohtaa ihmisyyteen kuuluvan perustavan tarvitsevuuden. Vauva ei selviä ilman hoivaa. Laumaolentoina tunnistamme alitajuisesti, miten saamme tarvitsemaamme huomiota, hyväksyntää ja rakkautta. Osa meistä kasvaa kohti vanhempien hyväksyvää katsetta. Hyväksyvän katseen ulkopuolelle jäävä puoli kaivautuu syvälle piiloon. Tämä varjossa piilotteleva sisäinen orpo jää vaille tarvitsemaansa hoivaa.
Kasvuympäristön hyväksymä puoli ohjelmoituu osaksi sisäistettyjä malleja. Niinpä kehitymme taitaviksi esimerkiksi miellyttämisessä, suorittamisessa, pärjäämisessä tai idealisoinnissa. Nämä taidot ovat eräänlaista luonnon viisautta, joka opettaa selviämään niissä olosuhteissa, joihin on syntynyt. Niistä on elämässä paljon hyötyä. Jossain vaiheessa sisäiset mallit alkavat kuitenkin rakoilla.
Kun yksi puoli meistä kasvaa erityisen kykeneväksi, hyväksyntää ja kuulumista etsivä sisäinen orpo saa meidät ponnistelemaan yhä kovemmin. Lopulta uuvumme tai ajaudumme kriisiin. Kun sisäiset mallit murtuvat, torjuttu sisäinen lapsi nousee pintaan. Joskus hylätyn kokemus nousee niin voimallisesti, että ihminen tuntee kuolevansa. Kyse onkin eräänlaisesta kuolemasta. Se minä, joka on varannut yhden puolen varaan, on tullut tiensä päätökseen. Toinen puoli vaatii tulla nähdyksi. Jos pärjäävää puoli on kasvanut ylisuureksi, haavoittuvuus ja hauraus nousevat pintaan sellaisella voimalla, että ihminen voi tuntea itsensä täysin suojattomaksi. Suojaton orpo tarvitsee turvaa.
Turvautumisen kyky edellyttää omaan tarvitsevuuteen havahtumista. Sinnittelyn sijaan on etsittävä apua. Todellisten tarpeiden myöntäminen on vallankumouksellista. Se on heräämistä siihen, ettei erillisyyttä korostava ihmiskuva kestä todellista elämää.
“Todellisten tarpeiden myöntäminen on vallankumouksellista.”
Todellisen elämän edessä ihmisellä on perustava kuulumisen tarve. Sisäisen orvon tehtävä on herättää ihminen erillisyydestä yhteyteen. Ollakseen kokonainen, ihminen tarvitsee yhteyden itsen torjuttuihin puoliin, kehoon ja todellisiin tunteisiin, toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Orvon itku kutsuu meitä kotiin, siihen ihmisyyteen, joka on kestävää ja totta.
Ihmisen osa on elää kaikkia tunteita, kohdata iloa ja onnea, mutta myös suurta tuskaa. Orvon noustessa pintaan olo on suojaton ja raaka. Torjuttu sisäinen lapsi tarvitsee itselleen äidin. Suojattomalla hetkellä on viisasta hakeutua äidilliseen yhteyteen lämpimien ihmisten, turvallisen pesän ja ravitsevien suhteiden kannateltaviksi. Torjuttu sisäinen lapsi tarvitsee toisen, jonka läsnäolo kantaa syvimmän tuskan läpi. Hyvässä tapauksessa meillä on monia arkkityyppistä äitiyttä toteuttavia ihmisiä, jotka täydentävät oman äitimme kyvykkyyttä.
Turvallisessa yhteydessä uskallamme kohdata todelliset tunteet ja voimme hiljalleen alkaa synnyttämään sisällemme rakastavaa äitiä. Pärjäämisen vaatimuksen sijaan sisäinen orpo voidaan kutsua kotiin – sinne, missä jokainen itsen puoli on tervetullut ja arvokas. Kun sisäinen lapsi saa tarvitsemansa sisäisen äidin, kipeät kokemukset ovat kestettävissä. Sisäinen äiti kasvattaa rajat ja sysää yhteyteen. Kun kohtaamme todellisen itsen, synnymme yhä elävämpään yhteyteen. Elävälle ihmisyydelle mikään tunne ei ole vieras. Koska tunnemme pimeytemme, emme enää pelkää. Kun lakkaamme pelkäämästä, olemme vapaita elämään todellista elämää sen kaikissa väreissä.
