Itsensä himmaaminen suorittamisen, kelpaamisen, itsensä sivuuttamisen ja miellyttämisen kautta on opittu malli ja tapa. Himmaamisen selviytymiskeinot syntyvät varhaisissa vaiheissamme, kun jäimme tunteidemme kanssa jollain tapaa yksin.
Jos meitä ei kohdattu, tuettu ja opetettu kohtaamaan vihaamme, suruamme, pelkoamme, ahdistustamme, pettymystämme, iloamme tai intohimoamme, muodostimme alitajunnassa uskomuksen: “Tunteeni ja tarpeeni eivät ole tärkeitä.”
Opimme läheisriippuvaisen tavan olla ja elää, jossa turva, hyväksytyksi, nähdyksi ja rakastetuksi tuleminen ehdollistuu eli pitää uskomuksemme mukaan ansaita. Näin on aina, kun oppii kokemaan arvottomuutta eli sitä, ettei ole tärkeä ja hyväksytty kaikkine tunteineen. Silloin opimme pelkäämään, että toiset hylkäävät meidät, ellemme ponnistele riittääksemme ja kelvataksemme.
Kun mekanismi jatkuu aikuisuudessa, projisoimme toisiin ihmisiin ja elämän olosuhteisiin sen osan itseämme, jonka hylkäämme itse jatkuvasti edelleen. Aikuisina meillä on mahdollisuus, lupa ja oikeus alkaa kohdata sitä lasta sisällämme, joka jäi tunteidensa kanssa yksin ja oppi uskomaan, ettei ole tärkeä.
Niin kauan kun hylkäämme itseämme miellyttämällä, mutkalle vääntäytymällä, suorittamalla ja yrittämällä riittää, emme ole ihan synkassa todellisen itsemme – eli rehellisten tunteidemme, tarpeidemme ja ajatustemme kanssa. Ne jäävät toisarvoisina jalkoihin.
Silloin ei ole mikään ihme, jos uuvuttaa, tuntuu ontolta tai epäselkeältä. Silloin omia unelmia kohti kulkeminen tuntuu haastavalta, takkuiselta tai tosi pelottavalta. Kun elämänenergia kuluu riittävyytensä ja arvonsa ansaitsemiseen ja ponnisteluun, sitä jää vähemmän selkeyteen, itsensä toteuttamiseen, unelmiensa vastaanottamiseen ja Sydänpolkujensa kulkemiseen.
Jos haluaa löytää elämäntehtävänsä, manifestoida tai vastaanottaa unelmiaan yltäkylläisesti ja elää itsensä näköisesti, on otettava itsestään koppia ja alettava kohdella itseään arvostavasti. Tutustuttava uteliaasti, pikku hiljaa tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Sen sijaan, että yrittää epäsuorasti saada kannustusta, hyväksyntää ja rakkautta ulkopuoleltaan, voi oppia antamaan noita asioita suoraan itselleen – koska kaikki me niitä tarvitsemme, ja saamme tarvita. Ja sitä todella voi oppia!
Ja kun alkaa tulla yhteyteen tarpeidensa ja halujensa kanssa, alkaa voimautua. Ja kun voimautuu, alkaa säkenöidä – tulla vielä enemmän yhteyteen sen kanssa, että niin kukas mä oonkaan ja mitäs mä tässä laiffissa haluaisinkaan. Sitä myös on aikuisuus / kypsyminen / sisäinen vanhemmuus / itsensä rakastaminen. Ja meillä kaikilla on siihen yhtäläinen lupa ja oikeus.
Elämässä voi oppia säkenöimään juuri itsellee hyvän tuntuisesti ainaisen itsensä pienentämisen ja himmaamisen sijaan. Kokemaan, että se mistä oma sydän unelmoi, on mahdollista. Puskemisen sijaan vastaanottamaan yltäkylläisesti.
Siinä ei ole mitään kummempaa mystiikkaa: kyse on sisäisestä turvasta, itsearvostuksesta ja pikku hiljaa häpeästä vapautumisesta, jolloin sydän ja oma energia vapautuu vastaanottamiselle ja virtaukselle. Ja tämä on ihan hirmu käytännönläheistä, ei mitään yläviistoa teoriaa.
Aikuisuus on siitä ihanaa, että silloin saa uuden mahdollisuuden oppia ja löytää itsearvostusta ja voimautua. Se kysyy uteliaisuutta – ja ennen kaikkea halua kokea syvää hyvää oloa itsensä kanssa.
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
