Siitä on yli kahdeksan vuotta aikaa. Makasin sairaalan sängyssä ja katselin ikkunasta – haaveillen siitä, miltä kevään ensimmäiset auringonsäteet tuntuisivat, jos vain voisin olla ulkona – tai miltä juuri kirkkaan vihreät lehtensä saaneet koivut tuoksuisivat.
Muistan tuon hetken kirkkaasti, vaikka moni muu yksityiskohta aiemmilta vuosilta oli sulanut yhdeksi harmaaksi mössöksi. Muistan, sillä siinä hetkessä päätin viimein lopettaa laihduttamisen.
Vaikka päätös oli vasta ihan raakile, ensimmäinen oivallus siitä, että näin en halunnut enää elää – se oli hyvin merkityksellinen. Se käynnisti vuosia kestäneen parantumisen ja eheytymisen mutkikkaan matkan, ja siksi se oli yksi parhammista päätöksistä, jonka olin koko siihen astisen elämäni aikana tehnyt.
Laihduttaminen oli kirjaimellisesti nipistellyt elämästä vuosia. Se oli ajanut minut sumuun, jonka keskipisteenä asustivat kalorit, vaaka, paino ja numerot. Minä laihdutin ja laihdutin. Loputtomasti. Laihdutin ympäriltäni ystäviä, lopulta myös perheeni ja parisuhteeni jatkuvan kannattelun. Kun sairaalassa tuona päivänä oivalsin, että elämäni ei enää voinut jatkua niin, ymmärsin miten paljon sairauteni oli minulta ottanut. Sen sijaan, että olisin ollut ulkona nauttimassa kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä, istunut terassilla ystävät seuranani tai makoillut puistossa jäätelöä suupielessä, minä makasin neljän seinän sisällä desifiointiaineen tuoksussa, yksin.
Jokin minussa heräsi silloin.
Laihduttaminen ei sairastuta meistä jokaista, mutta moni keikkuu äärirajoilla. Toiset taas ajautuvat laihdutuskuurista toiseen lähes koko elämänsä, yrittäen karistaa sitä ainaista viittä tai kymmentä kiloa. Kuinka monesti sinä olet saanut itsesi kiinni ajattelemasta, että kunhan nyt nämä kilot saan pois, niin kaikki on hyvin?
Tavallisenkin laihduttelijan elämää saattaa vähintäänkin kausittaisesti hallita se, mitä syö, milloin syö, paljonko saa syödä — ja etenkin se, mitä jättää syömättä. Voi olla, että valitsee jättää illanistujaisissa jälkkärin väliin, vaikka sitä tekisi mieli. Voi olla, että jokaisen juhlapyhän jälkeen – ja toisinaan myös ennen – liikuntaa on ”pakko” lisätä lihomisen pelossa. Voi olla, että vaatekaappiin jämähtävät viimeksi kaksikymppisenä jalkaan sopineet farkut, vaikka niillä ei olisi mitään muuta virkaa, kuin syyllistää kehossa tapahtuneista muutoksista.
Maailmassa, jossa elämme, on kovin vaikea välttyä laihduttamiselta. Siitä saa lukea lehdistä ja mainoksista. On melko tavallista, että sukujuhlissa ruoditaan sitä, kuka on lihonut ja kuka on laihtunut. Omaa kehoa puristellaan, piilotellaan, tai toisaalta jopa jätetään täysin huomiotta, kun tuntuu liian häpeälliseltä katsoa.
Osa meistä on kasvanut siihen, että kehon täytyisi olla tietyn näköinen, muotoinen ja kokoinen, jotta se olisi hyvä. Kun painoon ja kehon muotoihin liittyvät odotukset ja uskomukset asustavat mielen pohjalla piiloutuneena, on kovin helppoa ajautua jatkuvan laihduttamisen kierteeseen. Se on okei, se on inhimillistä. Kaikki me haluamme tulla hyväksytyksi – ja joskus voi tuntua, että ollakseen hyväksytty, täytyy olla tietynlainen.
Mutta onko se täysin totta? Entä jos todellisuudessa kenenkään meistä ei tarvitse mahtua muottiin, jotta voisimme olla riittäviä?
Hyvä uutinen on se, että kierteestä on mahdollista päästä ulos, jos tahtoo. Voi miettiä, miksi ylipäätään laihduttaa? Miksi vaatteiden löysältä tuntuminen on onnistumisen merkki, kun taas puristaminen päinvastainen?
Elämän ei todella tarvitse olla pelkkää painon ”hallintaa” vuodesta toiseen. Oman kehon ei tarvitse olla jatkuva tarkkailun ja analysoinnin kohde, jolla ei ole lupaa muuttua.
Laihduttamisen lopettaminen ei tarkoita, että lopettaisi kehostaan välittämisen ja painuisi sohvan nurkkaan loppuelämäkseen syömään jäätelöä suoraan purkista. Se tarkoittaa vain, että lakkaa elämästä lihomisen pelon ja kontrollin tarpeen ehdoilla. Se tarkoittaa jatkuvasta kauneusihanteisiin – tai sinne parikymppisen painoon – pyrkimisestä luopumisesta.
Se voi parhaimmillaan tarkoittaa lempeyttä, itsensä kuuntelun opettelua, oman kehon tarpeiden kuulostelua. Mitä minun kehoni haluaa? Milloin tunnen voivani hyvin? Mitä kehoni kaipaa nyt, lepoa vai liikettä? Millaista ruokaa se pyytää tänään, juuri tässä hetkessä? Tuntuuko kehoni siltä, että jaksan nauttia elämästäni sen avulla? Voisinko luottaa kehooni, että se kyllä pitää minusta huolta – ja jos en, voisinko harjoitella luottamaan?
Laihduttaminen perustuu ajatukseen, että minussa on jotain vikaa – virhe, joka tulee korjata. Siksi se on hyvin eri asia, kuin itsestään huolehtiminen. Kestävä hyvinvointi ja tärkeät elämänmuutokset syntyvät pohjasta, jossa tahtoo antaa keholleen, ei ottaa siltä.
Elämä ilman laihduttamista sisältää ääripäitä ja kaikkea niiden väliltä. Siihen voi edelleen kuulua sohvannurkka ja herkut. Toisena päivänä taas luontokävelyt, hikoilu, vihreää pursuvat ruoat, yksinkertaisuuteen palaaminen. Ulkoisesti elämä saattaa silloin näyttää aivan samalta, kuin aikaisemmin. Silloin matkasta on vain pudonnut raskaimpia kantamuksia: syyllisyyttä, riittämättömyyden kokemusta ja tarvetta kontrolloida itseään. Ja nuo kantamukset, lupaan, ovat paljon raskaampia kantaa, kuin yksikään kilogramma.
Minä en ole toivuttuani laihduttanut enää vuosiin. Silti välillä oman kuvan jossakin nähdessäni, havahdun sisältäni kuuluvaan kuiskaukseen: Emmi, katso nyt miten paksut reidet. Pitäisikö tehdä jotain? Sen sijaan, että ryhtyisin toimiin, hymyilen itselleni ja vastaan: Olkoon vain, mutta niissä on enemmän voimaa kuin koskaan – ja kun annan niiden olla juuri tällaiset, olen vapaa.
