Olen kerran ollut tilanteessa, jossa kalleimmallani oli vakava hätä. Se oli kurkistus helvettiin, jota jokainen painajaisissaan pelkää ja rukouksissaan toivoo, ettei koskaan kohtaa.
Minä ja kalleimpani selvisimme lopulta säikähdyksellä, mutta se mitä helvetinkuilussa näimme ei koskaan meistä häviä. Pahimmat maisemat tatuoituvat verkkokalvojen sijaan sieluun.
Maailman suurin klisee on sanonta, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Olen osin eri mieltä, sillä rikkovat kokemukset usein todella rikkovat. Ne raapivat viiltoja paperinohueen sieluun, eikä niitä hoivaa mikään laastari tai liima korjaa. Tuskalliset kokemukset voi unohtaa, antaa elämälle anteeksi ja jatkaa, mutta silti uskon, ettei meitä montaakaan haittaisi tiettyjen tapahtumien kumitus oman historiamme sivustoilta.
Uskon kyllä, että kaikki kokemamme muovaavat meistä sen, mitä olemme nyt. Joskus tuskalliset, vaikeat ja pahat kokemukset tekevät meistä parempia ihmisiä kuin mitä olemme olleet. Helvetinkuilukokemusten rutistamat sielut pystyvät niin suureen ja laajaan kiitollisuuteen, ettei se enää ikinä mahdu mihinkään.
En minä sano, että pikkuasiat eivät joskus harmittaisi. En sano, että rutut sukissa eivät ärsyttäisi, unohtuneet eväät joskus ketuttaisi tai kaatunut maito luikauttaisi pienen perkeleen.
Yli-ihmistä ei mikään kokemus kenestäkään tee, eikä pyhimystä, mutta asioiden tärkeysjärjestyksen se rojauttaa paikoilleen kerralla ja pysyvästi. Joskus stressi, kiire, nälkä, väsymys tai siivoton koti hetkellisesti sotkevat palikoita, mutta eivät ne ole kauaa sekaisin. Helvetinkuilu muistuttaa pian, että murut lattialla ovat merkityksettömiä, kun murut sohvalla, omissa huoneissaan tai harrastuksissaan ovat tallessa.
Niissä hetkissä palleassa pollahtaa. Pitää hengittää syvään ja nieleskellä kyyneleitä. Niissä hetkissä lapset kysyvät, onko joku hätänä. Niissä hetkissä he myös tuhahtavat ja pyöräyttävät silmiään, kun sanon, ettei yhtään mikään ole hätänä. Kaikki on vaan niin hyvin. Sitten lapset naksauttavat kieltään ja jatkavat siitä, mihin olivat jääneet. Mutta hymyilevät salaa vähän kuitenkin.
Nämä kiitollisuuden hetket ovat lempeitä puuskia, jotka työntävät ikäviin tunteisiin järjen ja vetävät esiin kärsivällisyyden pyyhkiä sadannen kerran pyyhkimättä jääneet pölyt. Kiitollisuus elämästä ja terveydestä on hahmoton konkretia, josta saa aina kiinni. Se on naru, jonka punainen pää on aina näkyvillä ja joka johdattaa perusasioiden äärelle.
Helvetinkuilusukelluksen kokeneena tiedän, että kaurapuuroarki on se, mitä kaipaa jos sen menettää. Kaipaa räkäisiä neniä, kurahousuja ja kiviä kenkiin.
Kaipaa tavallisia työpäiviä, tylsiä kokouksia, väärän merkkisiä muroja ja merkityksetöntä kinastelua. Kaipaa jopa olemattomien vatsamakkaroiden rutistelua peilin edessä – sillä sitä miettii, miten ihanan pieniä ongelmia sitä olikaan.
Kiitollisuus ihan tavallisesta arjesta rauhoittaa iltapäiväruuhkassa, tyynnyttää typerissä riidoissa ja tyrehdyttää turhan valituksen. Kiitollisuus tuo armollisuutta omaan jaksamiseen ja iltapusuun aidon lämmön.
Mutta silti. Silti minä toivon, ettei sieluani olisi tarvinnut tatuoida, jotta ymmärtäisin kaiken tämän.
