Toisinaan kuulee harmiteltavan, ettei joku arvosta omaa kiltteyttä ja ystävällisyyttä. “Annan paljon, ja he vain vaativat lisää eivätkä arvosta tekemiäni uhrauksia.”
On luonnollista harmitella tällaista tilannetta toivoen, että vastapuoli havahtuisi. Muuttuisi arvostavammaksi, jotta kiltteys ei menisi harakoille. Jotta hyvä mieli voisi olla molemminpuolinen.
Havahduin kuitenkin tarkastelemaan, mikä potentiaali tällaiseen tilanteeseen on piilotettuna. Se, ettei omaa kiltteyttä arvosteta, saattaa sittenkin olla siunaus valepuvussa. Rasittava ärsyttävä pelastus.
Piilotettu keitos
Moni meistä ei tiedosta kunnolla omaa ylikiltteyttään. Helposti koemme tekevämme kaiken puhtaasti omasta tahdostamme käsin. Aina se ei kuitenkaan ole totta: Keitokseen sekoittuu salakavalasti hyppysellinen läheisriippuvaisuutta ja rakkaudettomuutta, kourallinen huonoa itsetuntoa ja suorittamista sekä muutama kärvistynyt korpinjalka. Aivan kuten ruoassa voi olla piilosokereita tai -rasvaa, voi “viattomassa” kiltteydessä piillä vaarallisia ainesosia.
Pysäytys on tarpeellinen
Kuvitellaanpa, että tällainen uhrautuva, kiltti ja kuuliainen elämänmalli olisi resiina. Raskas ajaa, mutta nopeampi kuin ei mitään. Ajamme resiinalla kiskoja pitkin niin kauas tulevaan, kuin se suinkin toimii. Pienet kitkat eivät vauhtiamme pysäytä. Eivätkä aina suuremmatkaan: Kun olemme omaksuneet jonkin toimintatavan edetä elämässä, se on se tapa, jonka tunnemme. Emme näe yhtään hyvää syytä nousta pois kyydistä, vaikka juuri sitä tarvitsisimme.
Havahtuminen vaatii herätyksen. Aivan kuin uuteen aamuun, omiin toimintatapoihin tulee herätä – tai muuten nukumme onnemme ohi ajellen autopilotilla (tutulla vanhalla resiinalla) koko loppuelämän ajan. Luopuaksemme resiinasta sen tielle on tultava kitkaa ja kunnolla. Niin, että kipinät lentävät, eikä omaa oloa voi hyvällä tahdollakaan kutsua enää järkeväksi.
Silloin me luovutamme. Nousemme pois miellyttäjän puikoista ja lähdemme kalppimaan omia reittejämme. Ehkä vihdoin ymmärrämme, ettei elämä ole pelkkää tehokasta luovintaa, vaan myös joka henkäyksellä aitoa, tarkastelevaa ja totta.
Suunnan muutos tapahtuu harvoin ilman tuskaa. Tuska ei kuitenkaan ole huono asia: Se on ystävä, viesti sisäisistä tarpeistamme. Usein siihen sekoittuu muutoksen pelkoa, yksinjäämisen pelkoa sekä oman avuttomuuden kohtaamista. Tämän tuskan kohtaaminen on kuin lottovoitto. Juuri se on asia, joka lopulta meidät vapauttaa.
Enkeli valepuvussa
On tunnettu tosiasia, että ilman pysäytystä jatkamme vaan. Emme muuta mitään. Tämän vuoksi ne ihmiset, jotka eivät arvosta hyvyyttäsi ja uhrautuvuuttasi, voivat toisinaan olla enkeleitä valepuvussa. Heidän lahjansa sinulle on paljon suurempi, kuin niiden, jotka tukevat ylikiltteyttäsi. Tai voisi olla. Kaikki riippuu siitä, mitä otamme vastaan.
Ne ihmiset, jotka ovat pitkäkestoisella “työskentelyllään” pakottaneet minut havahtumaan omaan ylikiltteyteeni, ovat totta kai saaneet tuta vihani niskassaan. Ylikiltti ajattelee helposti, että muiden tulisi olla samanlaisia, huomaavaisia ja ajattelevaisia kuin hän. Ylikiltti ei ymmärrä suoran kommunikaation ja rehellisyyden arvoa. Itsekäs ja hedonistinen puoli, jonka hän muissa tuomitsee, on hänessä itsessään piilotettuna, tiedostamattomana osana.
Vihanpitoni jatkui riittävän pitkään
Sitten aloin vaalia itseäni. Vähitellen silmäni ovat avautuneet näkemään suuremman kuvion:
Taakan, jota kannoin.
Kaiken sen, minkä olen parantanut.
Kokemuksen, joka on muuntunut voimavaroikseni.
Seison kynnyksellä, josta havaitsen paljon enemmän hyvää, kuin koskaan ennen. Ja kiitän nyt heitä, jotka pakottivat minut heräämään.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
