Vahvojen naisten ja vetäytyvien miesten malli on sota-ajan surullinen perintö – mutta siitä on mahdollista vapautua

Kirjoittaja Taru Meritie on uuperheneuvoja, Ihminen tavattavissa -terapeutti ja kirjanpitäjä. Löydät hänen ammatilliset sivunsa täältä:  https://www.uusperhe.fi


Koetko naisena, että yrität kaikkesi ja mikään ei riitä? Tai koetko miehenä, ettet saa olla tunteva tai herkkä?  Joskus kokemuksissamme on kyse yhteiskunnan uskomuksista, joita orjallisesti suoritamme, koskaan niitä kyseenalaistamatta. Myyteistä.

Yksi elämän keskeisimmistä myyteistä on äitimyytti.

Myytti on pyhä ja uskoo, että äiti on aina viattomuuden puolella, oikeassa, hyvyys. Äiti on kaiken jaksava, uhrautuva, puhdas, elämänlähteenantaja.  Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden ja antaa hänelle supervoimat jaksamiseen. Hänellä on täydellinen viisaus ja tietämys viattomien lasten näkökulmasta kaikkeen: itseen, ihmisyyteen elämään, yhteiskuntaan, politiikkaan. Äidin tuomaa näkökulmaa harvoin kyseenalaistetaan. Ei muissa, eikä etenkään itsessä. Sillä meillä kaikilla on äiti – ja äidin sylin luoman pehmeän lempeän turvan tarve. Äiti on totuus, äiti on hyvä, äiti on lempeä ja rakas. Äidin syli kannattelee, läpi elämän. Äiti jaksaa.

Mutta mitä tapahtuikaan naiseuden varjopuolelle? Niille raadollisuuksille, mustasukkaisuudelle, itsekkyydelle, vihalle, halulle olla kaunis tai keskipiste?  Se ulkoistettiin äitipuoleen: Enkelimäinen äiti, viaton lapsi, hirveä äitipuoli ja tietämätön isä. Tuttuja satujen rooleja. Vai ehkä oletuksiamme tosielämästä?  

Äitien lähellä ovat luonnollisesti isät. Kun Suomeen syttyi sota, perheen isät lähtivät rintamalle. Tällöin äidit ottivat vastuun myös miesten töistä. Sodan loputtua isät palasivat. Vaimot toivoivat, että kaikki palaisi ennalleen. Näin ei aina kuitenkaan käynyt. Useat miehet olivat syvästi traumatisoituneita. Miehet eivät itkeneet, vaan vetäytyivät, osa alkoholisoitui. Hiljaa naiset jatkoivat kodin kannattelua. Yksinäisyys ja väsyminen johtivat katkeruuteen, halveksimaan miehiä, jotka henkisesti olivat heidät jättäneet, mutta joille kaikki kunnia annettiin. Syntyi vahvojen naisten ja vetäytyvien miesten perhedynamiikka.


Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät. Mutta jättänyt myös turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi.

Asetelma näkyy osassa perheistä edelleen: Mieheltä odotetaan turvaa. Myytin mukaan miesten tulee olla vahvoja, maskuliinisia. Tunteikkaita vain naisen äärellä, muttei epävarmoja. Nainen taasen kokee olevansa perheessä se, joka tietää, joka osaa, joka päättää. Mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi tehdä. Kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Taustalla vaikuttaa syvä turvattomuus.  Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus lisääntyy. Ja kehä vahvenee.

Sukupolvesta toiseen myytit ja niitä vahvistavat tavat naamioituvat hienosyisten sinällään merkityksettömien eleiden, yksinpärjäämisen kehäksi, jossa yhteys katoaa.  Tutkimalla tapoja, asenteita, heittäytymällä kokeilemaan toisin, vaikka mieli sanoisi muuta, voi parisuhde tulla lempeämmäksi, alustaksi uudelle.

Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista.  Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana järjestellä asioita, tai kotia, tai tarve lähteä pois, voisitko toimiakin toisin? Kysyä itseltäsi: miltä minusta tuntuu? Miksi teen tämän? Kaipaanko syliä, kosketusta, turvaa? Tai tahtoisit kokeilla, mutta olet epävarma ja lannistut ennen kuin aloitatkaan.  Kaipaisitko, että puolisosi näkisi sinut, hapuilevana, tunteita etsien, kokeillen jotain uutta toimintatapaa? Ilman neuvoja, ilman ohjeita? Väsyneenä, vaikka hän onkin tehnyt niin paljon enemmän. Kaipaatko täydellistä idylliä, kotia kroppaa, puolisoa? Vai syvää yhteyttä, joka syntyy, kun pysähdymme katsomaan: Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Juuri tässä hetkessä.
Ja sanoitamme sen toisillemme. Kerta toisensa jälkeen.

Kun pysähdymme itsemme, tunteidemme ja tarpeidemme äärelle, voimme poistua toteuttamasta yhteiskunnan tiedostamattomia kaavoja, jossa yritämme kelvata historian hengähdyksille.  

Askel askeleelta voimme olla enemmän minä. Enemmän me.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: