”New world” Myhäilen huvittuneena autossa kuunnellen tuota Dvorakin sinfoniaa, jonka iPhonen Siri minulle juuri valitsi.
Valinta huvittaa, koska olin sitä ennen päättänyt äänikirjan, joka kuvasi maailmaa, jossa usko datan ja keinoaölyn liittoon ottaa uskonnon paikan. Eikä siinä kaikki, seuraavaksi näiden tietovirtojen kasvattaminen tekee ihmisistä onnettoman tehottomia keinoälyyn verrattuna.
Kirjailijan mukaan keinoälyn algoritmit tulevat olemaan ylivertaisia verrattuna ihmisalgoritmiin.
Algoritmeista puhutaan paljon näinä aikoina ja tässä tarkoitan sillä yksityiskohtaista kuvausta tai ohjetta siitä, miten jokin tehtävä tai prosessi suoritetaan; jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma. Esimerkiksi ihmislajin selviytyminen kilpailussa muun luomakunnan kanssa.
Sillä ihminenkin on evoluution synnyttämä algoritmi; toteutamme vuosimiljoonien evoluution myötä kehittynyttä onnistumisen mallia, kun taas keinoäly oppii nopeammin ja sen oppi kumuloituu maailmanlaajuisessa verkossa ja siksi Harari uskoo sen ohittavan meidät väistämättä tiedon jalostajana.
Tiukkaa settiä.
Hararin teos, Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, on ajatuksia herättävä ja vahvasti provosoiva kirja, joka haastaa miettimään ihmisen ja teknologian kehitystä ja suhdetta.
Kun oppiva keinoäly (tiedostamaton algoritmi) ja kasvava datavirta ohittavat ihmisen (tiedostava algoritmi) kapasiteetin, nousee esiin montakin tärkeää kysymystä.
Algoritmien, eli siis onnistumista jäljentävien käyttäytymismallien, maailmassa ihmisen erottaa eläinkunnasta lähinnä tietoisuus ja kyky luoda abstraktioita.
Mitä siis tapahtuu ihmiskäsitykselle, kun oppivan keinoälyn algoritmit ohittavat tehossaan ihmisen algoritmit? Varsinkin kun ”tietoisuus” on toistaiseksi vältellyt paljastamasta salaisuuksiaan. Tieteellä ei ole aavistustakaan siitä, mikä se on ja mistä se tulee.
Ajatus evoluutiosta kehittyvänä algoritmina on äärimmäisen kiinnostava.
Jos koko nykyinen maailmanjärjestys rakentuu ihmisen itsenäisten ja vapaiden valintojen varaan (demokratia, markkinatalous, humanismi, jopa kristinusko) niin mitä tapahtuu, jos vapaata tahtoa ei ole?
Kun asemamme älyn jättiläisenä menetetään, onko mahdollista, että meidät ohittava luomus näkee meidät samalla tavoin alempana otuksena, kuin me näemme vaikka kanan? Mikä on meidän paikkamme ja mitä meille jää, jos luomuksemme tekee kaiken tuon meitä paremmin?
Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että meille jäisi kuitenkin ainakin yksi merkittävä vahvuus.
Epätäydellisyyden hyväksyminen on jotain jota huomaan työstäväni päivittäin muodossa tai toisessa. Parhaimmillamme meillä on kyky rakastaa ihmisiä silloinkin, kun he eivät sitä vähässäkään määrin ansaitsisi. Puhumattakaan itsestämme.
Inhimillinen erikoispiirre on myös kyky luoda merkityksiä tapahtumille ja kohtaamisille silloinkin, kun mitään merkittävää ei näytä tapahtuvan.
Havahduin tähän viime viikolla ajaessani aamusumussa läpi hiukan hylätynoloisen satakuntalaisen pikkukylän. Olen aikaisemmin huomannut hiukan ahdistuvani miettiessäni miten rapistuvat talot kertovat huonoista suhdanteista ja ihmisten muutosta kaupunkeihin. Tällä kertaa kokemukseni oli kuitenkin toinen.
Selittämättömällä tavalla taustalla soiva kaunis klassinen musiikki ja sumuinen maisema muuttivat autiotalon umpeen kasvaneen ja juuri lumen alta paljastuneen pihapiirin luonnolliseksi osaksi luontoa. Noin sen kuuluu mennäkin. Elämän kiertokulun.
Kuten talven jäljiltä luonto on ruskea ja kuollut ennen kevään kukoistusta, oli tuo pihapiirikin luopunut kiivaan elämän vaiheesta, ja odotti joko lahoamistaan tai uuden kodin rakentamista vanhojen villiintyneiden omenapuiden keskellä.
Luonnon kierron hyväksyminen synnytti uuden kokemuksen, joka tuntui merkitykselliseltä minulle.
Arvostan vuosi vuodelta enemmän tuloksellisuutta tekemisessä, ja otan siksi mielelläni tiedostamattomat algoritmit avuksi saadaksemme enemmän aikaan vähemmällä. Samaan aikaan pidän kuitenkin luovuttamattomana oikeutenani kerryttää myös sellaisia kokemuksia, joilla ei ole suoraan tunnistettavaa hyötyarvoa.
Jos jonain päivänä käy niin, että robotiikka ja keinoaäly tuottavat ison osan tarvitsemistamme hyödykkeistä, on tehtävämme jakaa ne oikein ja antaa siten aikaa niille asioille, jotka nyt jäävät kiireen jalkoihin. Niiden merkitys voi aueta vasta myöhemmin, mutta se saattaa olla myös jotain aivan uutta ja olennaista.
Inhimillisen elämän korkea veisu on olemisen kokemus. Sitä on hankala muuttaa datavirraksi.
