“Sielu valitsee milloin se täältä lähtee” – En tiennyt, että suru voisi sattua niin paljon

Paras ystäväni kuoli tulipalossa. Ensimmäinen kuukausi meni eläen epätodellisuudessa. En tiennyt että suru voisi sattua niin paljon.

Tuntui että järkeni rippeet kaikkosivat kuin vesipisara sateella kivikkoon. Uni katosi öistäni ja jäljelle jäi epäuskon köynnös kuristamaan kurkkua.

Kivussakin on kauniit kohtansa, kuten kaikessa äärimmäisessä on. Ystäväni äiti sanoi sanat, joita en voi koskaan unohtaa: ”Sielu valitsee milloin se tänne tulee ja sielu valitsee milloin se täältä lähtee.”

Olimme yhdessä päättäneet, että aiomme ikääntyä vallattomasti, emmekä laisinkaan seesteisesti. Kulkisimme suurissa hatuissamme, korkeavartiset samppanjalasit käsissämme ja ohuiden ranneluidemme varassa kilkattaisi paksuja rannerenkaita eri puolilta maailmaa. Kuuma hiekka varpaiden välissä, kuumia muistoja niin nuorilta kuin iäkkäämmiltä päiviltä.

Ystäväni suuret korvarenkaat kilahtelivat viimeisen kerran joulukuussa 2016 ja tammikuussa hänet tuhkattiin. Ei laskettu maan sisään, vaan kun veneet jälleen loppumattomalta tuntuvan talven jälkeen kulkivat, siroteltiin keväällä maailman vesiin.

Vesi liikuttaa tunteita, ja aallon lailla ne nousevat yhä uudestaan ja uudestaan läsnäolevaksi. Kun levitimme hänen tuhkansa mereen, lensi pinnan kimallukseen kaksi joutsenta. Nyt kahden joutsenen näkeminen muistuttaa minua yhteydestä.

Surun mukana menetin ääneni. Koko kevään ääneni takkusi, se murtui kesken joogaopetuksen ja kurkkua kuristi. Akupunktiohoitajani kertoi, että suru asuu keuhkoissa ja keuhkojeni energia oli vähäistä.

Kesällä rintarankani alkoi oireilla ja sain käsiini ja niskaan puutumisoireita. Oli aika kohdata suru. Rohkeutta tarvitsin eniten siihen, etten sulkenut sydäntäni. Se olisi kaikkein helpointa, siis mennä kiinni elämältä. Sulkea silmät uusilta vaihtoehdoilta. Olla ottamatta vastaan.

Hiuksiini jäi surusta valkoinen raita ja eloton mattapinta. Elämän vesi valui kyynelinä kehostani ja jätti taakseen autiomaan.

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää
Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa
-Koneeseen kadonnut / Apulanta

Olen kysynyt itseltäni säännöllisin välein: ”Onko helpottanut ollenkaan? Tuntuuko vielä samalta?”

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua surun tuomalle kivulle. Antaa asioiden olla, ilman että niitä tarvitsee aktiivisesti muuttaa. Ajatus oli toista kuin mitä joogassa opetan.

Joogamatolla uskomme että jokainen hengitys on mahdollisuus muutokseen. Mutta minulla ei ollut voimia elää omaa oppia todeksi, kuin ehkä hetkittäin. Halusin olla oman elämäni alkemisti ja muuntaa synkän mustan hiilen säihkyväksi timantiksi.

Mutta vasta todellisen hyväksynnän jälkeen voi tapahtua muutos. Vasta sitten kun ei enää etsi puhelimen valikosta tuttua nimeä tai yritä kadulla moikata kaksoisolentoa. Joskus asioiden vaan täytyy antaa olla juuri niinkuin ne ovat. Näinä hetkinä on vaikea uskoa että kaikella olisi tarkoituksensa.

Surun käsittelyyn on olemassa yleisesti tiedossa olevat seremoniansa. Hautajaiset, vaatteiden läpikäyminen, valokuvien katselu, tuhkien lasku, muistelu ja kukkien vieminen mahdolliselle haudalle. Tiesin, että näiden perinteisten seremonien lisäksi, minun olisi muodostettava oma siirtymäriitti.

Ensimmäiset olivat yhteisöllisiä. Kokosin ystävät yhteen tähtiin siirtyneen työhuoneelle ennen sen tyhjentämistä ja siellä hänen helmien, ketjujen ja keskeneräisten kaulakorujen kaaoksessa loimme omat voimakorumme.

Järjestimme myös hyväntekeväisyyspäivän joogayhteisölle. Ohjasin sydänmeditaation ja en kertaakaan voinut sanoa hänen nimeään. Tutut kollegat ohjasivat ääni vapisten hiljaista harjoitusta.

Yhdeksän kuukautta sielunsiskoni menehtymisen jälkeen olin valmis. Olin ollut raskaana surusta ja nyt olin valmis muuntamaan sen kevyemmäksi energiaksi.

Oli uusi kuu ja takana oli poikkeuksellisen viileä päivä portugalilaisessa rannikkokaupungissa. Hotellihuoneen kylpyhuoneessa oli kattoikkuna tummalle taivaalle. Ulkoa kuului vain tuulen ääni. Täytin kylpyammeen ja lisäsin veteen suolaa. Pimensin huoneen ja astuin lämpimään veteen, kuin olisin laskeutunut omien kyynelteni täyttämään ammeeseen. Kutsuin tuekseni kaikkia elementtejä ja henkisuojelijoita. En kutsunut enää ystäväni henkeä, koska olin aiemmin nähnyt unen jossa hän käänsi selkänsä ja sanoi että jatkaa eteenpäin. Iloisesti, luonnollisesti ja kevyenä.

Itkin vielä muutamaan kyyneleen ja sitten uudenlainen rauha täytti minut. Sanotaan että suru ei lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoa. Vielä ei hymyilyttänyt, mutta olin vihdoin valmis hellittämään tunteesta, joka oli jo kotiutunut istumaan luitteni päälle.

 

<<<<<<<<     >>>>>>>>

 

Lisää eri kuun aikoihin sopivista rituaaleista löydät kirjastani Lumoava nainen – Tunne villi voimasi.

Kiitos valokuvista Anna Tervahartiala.

 

Bloggaus on aiemmin julkaistu täällä.

Synttärikampanjan viimeinen viikonloppu!
PUOTIIN
close-image
-20% alennusta tarjouspaketeista etukoodilla TARJOUS20 
PUOTIIN
close-image
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image
Saat kaupan päälle TSEMPPITARRAT kun ostat Perhekalenterin tai Hidasta elämää -kalenterin
PUOTIIN
close-image
24 tunnin ajan -50% etukoodilla TAKATALVI Pipo ja huivi -paketti 
PUOTIIN
close-image