Olen työskennellyt häpeän parissa vuosia – ensin työstänyt perusteellisesti omaa häpeääni, tehnyt siitä lopputyöni Holistic Counselor -koulutukseeni ja vetänyt lukuisia Häpeän Alkemia -työpajoja. Edelleenkin minulle avautuu uusia tasoja ja syvempää ymmärrystä siitä mistä oikein on kyse ja miten häpeä toimii.
Häpeätyöskentely on radikaalilla tavalla vapauttavaa. Koen, että häpeä on erityisesti meillä suomalaisilla ehkä se kaikkein voimakkain yksittäinen este, joka estää meitä rakastamasta, kukoistamasta ja toimimasta luontevasti yhdessä.
Kun puhun häpeästä, en puhu häpeästä terveenä tunteena silloin kun olemme ylimielisyydestämme tai kaikkivoipaisuudestamme käsin toimineet hetkellisesti arvojamme ja ihmisyyttä vastaan, vaan sisäistetystä häpeästä, jolloin ihminen ei häpeä sitä mitä hän on tehnyt vaan itseään ihmisenä. Voimme kutsua tätä häpeäidentiteetiksi, sisäistetyksi häpeäksi.
Kun meillä on häpeäidentiteetti, häpeämme itseämme jopa itseltämme. Sisällämme on musta aukko, ja koko elämämme pakenemme tätä mustaa aukkoa rakentamalla ja ylläpitämällä identiteettiä, jonka kuvittelemme olevan enemmän rakkauden arvoinen, enmmän hyväksytty. Enemmän oikeanlainen. Koska syvällä sisällä tunnemme olevamme jollakin omituisella, selittämättömällä tavalla vääränlainen.
Häpeästä kumpuaa myös uhrius, narsismi, syömishäiriöt. Addiktiot, työnarkomania, läheisriippuvuus… Koetamme puuduttaa ja täyttää ja kompensoida tätä sisäistä tyhjyyttä itsemme ulkopuoleta. Mutta mikään ei koskaan riitä, sillä olemme hylänneet itse itsemme. Ainoa tapa täyttää tämä aukko on kohdata se.
Häpeä on se verho, joka on syvimmän itsemme ja persoonamme välissä – ja itsemme ja toisten ihmisten välissä. Jos emme kohtaa syvää häpeäämme, olemme tuomittuja elämään erillisyydessä. Kuinka voimme aidosti kohdata ketään, kun olemme itsekin erillään itsestämme?
Se häpeä minkä me suomalaisetkin tunnemme liittyy vahvasti kristinuskoon (korostan että puhun uskonnosta ihmisen luomana järjestelmänä, en henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan), jossa Jumala nostettiin isänä taivaaseen ja ihmisestä tehtiin syntinen. Seksuaalisuudesta – joka on kaiken elämän ydinvoima – tehtiin syntiä. Ja samalla ihminen erillistettiin luonnosta jonkinlaiseksi luomakunnan kuninkaaksi.
Häpeän juuret juontuvatkin siihen, että ihminen – koko ihmiskunta – on erillistänyt itsensä luonnosta, omasta todellisesta luonnostaan ja pyhyydestään. Tämä on räikeästi elämän vastaista.
Häpeän kanssa kannattaa siis työskennellä, ja tehokkainta työstäminen on ryhmässä. Kun ihmiset luottavaisessa ilmapiirissä uskaltavat avautua paljastamaan itsensä häpeänsä kanssa, tuoda esiin niitä asioita joista on vaiennut huomataankin että se, minkä on aina pelännyt eristävän itsensä lopullisesti muista, avaakin sen yhteyden mitä on aina kaivannut. Syvän, inhimillisen yhteyden joka kantaa ja jossa voi olla omana paljaan itsenään. Tämä kokemus on radikaali, se muuttaa meidän koko uskomusjärjestelmäämme ja kokemusta itsestämme pysyvästi.
