Kumiseva tyhjyys ympärillä, kolkkous ja kärvistys. Aamulla herätessä, päivällä ja illalla. Arkisina ja viikonlopun hiljaisina hetkinä. Olo, että jotakin vikaa minussa on, outoa tai väärää. Sivussa olemisen tunne. Ei hajuakaan, kuinka päästä sinne keskelle, missä muut ovat. Ja vaikka kuinka yrittäisi, tunne käy kenties vain äänekkäämmäksi. Joskus olotila on kuin suojaava peitto, melkein makean suolainen, upottava ja turvallinen. Tuttu paikka, jossa itseään lääkitsee sillä, millä osaa ja voi. Minä lääkitsin itseäni makealla, alkoholilla, loputtomilla päiväunelmilla ja suorittamisella.
Odotin, että elämä alkaisi. Odotin rakkautta. Joskus ihan tiettyjä ihmisiä, vuosikausiakin. Kaikkien rakkauksienikin keski- ja lopputulema oli yleensä se, että koin olevani yksin. Ystävyyssuhteista ja elämän tohinoista huolimatta tuntui usein, että jotain puuttui. Ihmettelin, kuinka toiset näyttivät olevan vapaita ja tekivät sitä mihin elämä kutsui.
Ei yksinäinen ole tehnyt mitään väärin. Yksinäinen ei ole viallinen. Voi olla, että joskus yksinäisyyttä saa melkein kuin ”synnyinlahjana”, jotakin sellaista vierauden kokemusta, joka kulkee mukana ison osan elämää. Tai sitten yksinäisyys voi tulla elämän vaiheina – pohjaton, raastava kaipaus jonkun rakkaan luo, siihen mitä kahden sydämen ja ihon välillä on.
Yksinäisyyteen liittyy erillisyys ja monesti erillisyyden pohjana on viallisuuteen uskominen tai syvä arvottomuuden kokemus. “Jotain on mennyt pieleen, koska koen tätä yksinäisyyttä.”
Yksinäisyys on ehkä kulttuurisestikin stigmatisoitu tunne: sitä pitäisi voida välttää ja jos sitä kokee, on kenties ikään kuin jotenkin sössinyt hommansa. Emme kollektiivisesti oikein osaa suhtautua yksinäisyyteen. Uskomme usein yhdessä, että se kertoo viallisuudesta, vaikka se kertookin kenties yhteydettömyydestä. Ja mitä vikaa on yhteydettömyydessä? Se on kokemus muiden joukossa. Ehkä hyvin merkityksellinenkin kokemus. Ehkä jopa kutsu.
Yksinäiseltä puuttuu yhteyden tuomaa täyteyttä. Homma on paradoksi: tarvitsemme ja saamme tarvita ja kaivata toisiamme. Mutta saamme myös voimautua syvään yhteyteen itsemme kanssa, jolloin rakkaus ei riipu ulkopuolella olevasta. Tällainen eheytyminen on kuin sinnikästä salapoliisityötä – mutta täysin mahdollista.
Mistä siis syntyy uskomus, että yhteyden kokeminen on riippuvaista toisista? Mistä syntyy sydämen sykkyröityminen? Kenties yhteys on joskus – ehkä niin varhaisessa kohdassa, ettei sitä edes muista – satuttanut niin syvästi, että sille sydämensä uudelleen avaaminen tekee liian kipeää. Erityisesti, jos on haavoittunut suhteessa ensimmäisiin yhteyden tarjoajiin, varhaisiin huoltajiinsa. Jos tuossa yhteydessä on ollut jotain säröistä, oppii usein yhteydettömän suhteessa olemisen mallin sekä toisiin että itseensä. Yhteydettömyyden kaivertava olotila on silloin tutuin tapa olla olemassa.
Silloin uskoo alitajuisesti, että myös lääke yhteydettömyyteen tulee toisten kautta. Mittaa ja arvioi yhteyden tai yhteydettömyyden kokemusta suhteessa toisiin. Uskoo voivansa täyttyä ja kokea rakkautta vain muiden kautta. Itsessäni ja asiakkaideni (ja ylipäänsä ihmisten kanssa) olen usein todistanut syvää, alitajuista uskomusta, että arvomme mitataan yhteydessä muihin, rakkaudessa toisiin. Tuo uskomus aiheuttaa osaltaan, että itseään on vaikeaa täyttää ja on vaikeaa ottaa vastaan sellaista viisasta apua, joka opettaa olemaan voimauttavassa yhteydessä omaan itseen.
Mutta on jokamiehen ja -naisen oikeus kokea yhteyttä. Jokainen saa oppia eheään suhteeseen itsensä kanssa. Saa oppia olemaan kuulolla ja yhteydessä omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Saa oppia luomaan sisällään turvallista tilaa, jossa itseään kykenee kannattelemaan myötätuntoisesti. Se on eri asia kuin selviytyminen, joka synnyttää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Oman sisäisyyden kannatteleminen – siis syvä yhteys itseen – synnyttää täyttymystä, sydämen avautumista ja kykyä huolehtia tarpeistaan. Silloinkin, kun esimerkiksi yhteyden tarve toisiin ei täyty tavalla, jolla toivoisi.
Yksinäisyyden kokemus on totta ja tekee joskus tosi vaikeaksi avautua jollekin uudelle. Yksinäisyydessä sydän on sykkyrällä ja sekin voi sattua, kun sykkyrä alkaa aueta. Mutta vain minä voin uskaltautua kyseenalaistamaan uskomukseni siitä, että minussa on jotain vikaa (kun en kelpaa). Minulle yksinäisyyteni osoitti jokaisen arvottomuuteeni uskovan osasen, kun sain turvaa alkaa niitä katsoa. Arvottomuuden kokemuksesta luopuminen on vaatinut sinnikästä päättäväisyyttä kohdata kipujani, uskomuksiani ja epätasapainoista riippuvuuttani.
Mitä syvemmin olen rohkaistunut rakastamaan itseäni kaiken pelottavan, synkän, syövyttävän ja upottavan läsnä ollessa, sitä syvemmin olen avautunut yhteyteen ytimeni kanssa. Aloin oivaltaa, ettei mikään synkkyys kerro siitä, että minussa on vikaa. En enää jättänyt itseäni yksin.
Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni (joka vastustaa varsinkin yksinäisyyttä). Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun – mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina.
Tutustu Annan uutuuskirjaan Sydänvoimaa muutokseen:
Aiempi kirjani Sydänjuttu voimauttavan ja rakkaudellisen suhteen luomisesta itseen on ilmestynyt Otavan Hidasta elämää -sarjassa.
Kuva: Natalia Luchanko
