Anteeksi että vetäydyin kun olin loukkaantunut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin rumasti ja halusin loukata, pelkäsin.
Anteeksi että esitin vahvempaa ja kovempaa, pelkäsin.
Anteeksi etten kuunnellut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin selän takana, pelkäsin.
Anteeksi että jätin ulkopuolelle, pelkäsin.
Anteeksi että en päästänytkään lähelle, pelkäsin.
Anteeksi että en osannutkaan olla tukenasi, pelkäsin.
Anteeksi että näin vain itseni, pelkäsin.
Anteeksi että valehtelin, pelkäsin.
Anteeksi että vaadin mahdottomia, pelkäsin.
Anteeksi että minulla kesti niin kauan antaa anteeksi.
Ihmisyys on. Valoja, varjoja, pehmeyttä, pimeyttä.
Jokainen meistä on toiminut tavoilla, jotka ovat lähteneet pelosta. Jokainen meistä luultavasti tulee joskus jatkossakin toimimaan niin. Anteeksianto on sen vilpitöntä ja ymmärtävää näkemistä, että peloissaan ei pystynyt parempaan. Sitä on myös ihmisyys. Se ei tarkoita satuttavien tekojen oikeutusta, mutta niiden syyn ymmärtämistä.
Tiedän myös, että silloin kun sinä olet valehdellut, olet pelännyt.
Tiedän myös, että silloin kun puolustauduit hyökäten, olit peloissasi.
Tiedän myös, että silloin kun et ottanut minua huomioon, olit peloissasi.
Kerron, että se koski. Ja annan anteeksi. Et tehnyt sitä loukataksesi minua, vaan koska itse pelkäsit.
En voi ottaa pelkoasi pois, mutta voin lakata itse pelkäämästä tunteideni näyttämistä.
Anteeksianto ei tarkoita että pitäisi olla samaa mieltä, vähätellä loukkaantumisen kipua, eikä varsinkaan sitä että sallii epäoikeudenmukaisuuden jatkuvan.
Anteeksianto on ennen kaikkea itseämme varten, sillä katkeruus on raskas taakka kantaa. Minun on joskus kuitenkin kannettava sitä jonkun matkaa huomatakseni. Anteeksiantoa ei tarvitse hoputtaa. Sillä, kuten surullakin on oma aikataulunsa, jota kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää.
