”Vatsaani kouraisi aina kun kuulin hänen äänensä.” ”Minulla on vatsassa perhosia joka kerta, kun joudun avaamaan suuni yleisön edessä.” ”Se on sellainen vatsanpohjan tunne – se kertoo minulle, että kaikki ei ole tilanteessa hyvin jo paljon ennen kuin saan mitään muita todisteita siitä.” ”Minulla on ollut lapsesta asti tällainen stressivatsa.”
Viime viikkoina olemme voineet lukea sekä ulkomaalaisilta että suomalaisilta sivustoilta uutisia lapsuuden traumojen, aivojen rakenteellisten muutosten ja ärtyvän suolen yhteyksistä. On todella hienoa, että näitä yhteyksiä on alettua tutkia. Tutkimus lähti liikkeelle isommassa mittakaavassa 90-luvulla amerikkalaisen Kaiser Permanente –laitoksen laajasta tutkimuksesta, jossa osoitettiin lapsuuden stressikokemusten ja monien aikuisina ilmenevien kroonisten sairauksien yhteys.
Aivotutkimuksen avulla on saatu todisteita siitä, että lapsuudessa koettu kaltoinkohtelu muuttaa aivojen rakennetta ja kykyä stressinsäätelyyn. Ylisukupolviset traumat ja esimerkiksi pelot siirtyvät epigeneettisesti muuttaen DNA:n ilmentymistä.
Toisaalta meillä on jo tietoa siitä, miten joustavat ja muovautuvat aivot ovat: jos kaltoinkohdeltu pieni lapsi pääsee turvaan ja saa osakseen rakkautta ja läheisyyttä, aivomuutokset voivat korjaantua hyvinkin nopeasti. Tai jos esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ja kouluissa on kunnostauduttu traumoja huomioivaan ja turvallisuuden tunnetta lisääviin tapoihin kasvattaa ja opettaa, nämä keinot vähentävät huomattavasti lasten ja nuorten oireilua ja parantavat koulumenestystä.
Suolisto-ongelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten keho joutuu stressille alttiiksi, kun koemme yllättäviä ja ylivoimaisia traumoja elämässämme. Onhan myös niin, että kaikki traumoja kokeneet eivät oireile vatsallaan, vaan enemmän psyykkisin oirein tai vaikkapa kroonisin kivuin. Vaikka näitä yhteyksiä on löydetty valtavasti, jokainen ihminen on yksilö, jolla on oma tarinansa. Se mikä on yhteistä kaikille, on kehomielen jatkuva pyrkimys tasapainoon.
Oireet ovat minulle aina merkki kehon ja mielen pyrkimyksestä tasapainoon. Ajattelen myös, että trauma on paranemisen alku. Kun olen kääntänyt ajatukseni tällä tavoin voimauttaviksi, olen vapautunut uhriutumisesta ja siitä ajatuksesta, ettei toivoa voi enää olla paranemisen suhteen.
Tulevaisuudessa näen paljon mahdollisuuksia sellaisten uusien hoito- ja terapiamenetelmien esille tulossa, jotka huomioivat ihmisen kokonaisena. Perinteisesti olemme jakaneet hoitomenetelmät joko kehon hoitoihin tai psyykkisten oireiden hoitoon ja terapiaan. Tämä keinotekoinen kahtiajako ei vielä näe ihmistä kokonaisena. Valitettavasti tämän seurauksena monet ihmiset ovat myös jääneet vaille tarvitsemaansa hoitoa, koska erillään pidetyt hoitomuodot eivät ole olleet riittävän integratiivisia.
Täydentävien hoitojen puolella on jo monia hoito- ja terapiamenetelmiä, joihin on sisäänrakennettu oletus kokonaisen kehomielen kohtaamisesta ja hoitamisesta. Ihmisellä on myös erityislaatuinen kyky kokea vertauskuvallisesti kehomielen yhteyttä tarinan ja käyttämiemme sanojen kautta, kuten kirjoituksen alussa mainitut kommentit sen todistavat.
Eräs tuttuni kirjoitti hiljattain seuraavasti: ”Traumainformoidussa hoitamisessa siirrytään yhä enemmän kysymyksestä ’mikä sinua vaivaa?’ kysymykseen ’mitä sinulle on tapahtunut?’ ja pohditaan miten tämä tapahtuma edelleen vaikuttaa elämääsi.” Minä uskallan kysyä tätä yhä uudelleen itseltäni ja asiakkailtani. Kysymys on mahdollista nähdä myös lahjana. Niin monen ihmisen olen kuullut kommentoivan minulle: ”Sinä olet ensimmäinen ihminen, joka minulta tätä kysyi.”
Kun koettujen elämäntapahtumien yhteys oireisiin avautuu, avautuu samalla uusi polku kohti paranemista <3
En minä, eikä kukaan muukaan
voi tehdä sitä matkaa puolestasi.
Sinun on tehtävä se aivan itse.
– Walt Whitman –
Artikkelikuva: Anne Toivonen
