Mielemme on useimmilla meistä rakentunut tavoittelemaan mahdollisimman täydellistä onnellisuutta ja mukavuutta. Elämä silti tarjoaa meille aika ajoin myös kipua, kärsimystä ja monenlaisia kriisejä. Nekin siis kuuluvat elämään, vaikka emme niitä toivoisikaan kohdallemme.
Monesti kun kohtaamme isoja vastoinkäymisiä, sanomme jotakin tämän kaltaista: Elämäni on nyt täysin pilalla, ei ole enää mitään toivoa, haluaisin vanhan elämäni takaisin. Nämä ovat ajatuksia. Ajatukset kertovat ajattelijan uskomuksista ja arvomaailmasta. Ajatukset sytyttävät tunteita. Tässä välissä aivot ovat käyneet läpi tuhat ja yksi skenaariota miten tähän tilanteeseen pitäisi reagoida. Reagointitapa on sillä tavoin yksilöllinen, että se mitä mallia olemme elämässämme toistaneet, vahvistuu, ja oletettavasti tulee jatkossakin ainoaksi keinoksi reagoida.
Jotkut meistä lamaantuvat, toiset alkavat taistella vastaan tai syyttävät toisia omasta kärsimyksestään. Toiset pakenevat tilannetta eri tavoin kohtaamatta omia tunteitaan. Kaikki tavat ovat sillä hetkellä itselle ainoita mahdollisia selviytymiskeinoja, ja samalla ne estävät meitä elämästä juuri sillä hetkellä.
Kipu ja kärsimys eivät ole tulleet pilaamaan elämääsi.
Tämä voi äkkiseltään kuulostaa mahdottomalta ajatukselta, mutta tutki sitä tarkemmin.
Elämässä meille tapahtuu asioita. Kuka tai mikä nämä asiat havaitsee? Mitä havainnon jälkeen tapahtuu? Miten tulkinta tapahtuu? Onko se totta, että tilanne, hetki joka oli äsken olemassa ja jatkuu yhä (ajatuksissamme), on yhtä kuin kärsimys? Mikä aiheuttaa pysyvän kärsimyksen? Se, ettemme hyväksy sitä elämäämme?
Kun metsästämme itsellemme täydellistä ja tasapainoista elämää, tämä tavoite ei huomioi lainkaan elämää isolla E:llä. Tämä on yksi syy siihen, miksi kärsimys tuntuu niin hankalalta kohdata. Kun huomiomme on jatkuvasti jonkin asian, tunteen tai tavaran haluamisessa, emme itse asiassa silloin elä täyttä elämää. Täyteen elämään kuuluu kaikki, ihan kaikki, myös kärsimys ja kipu. Jatkuva onnen tavoittelu ei salli meidän olla täysiä itsejämme, elää elämää niin kuin se on ja tapahtuu.
Jeff Foster kirjoittaa kirjassaan Olemisen ihme:
”Elämä on, uskoimmepa tai emme. Tämä hetki on, vastustimmepa sitä miten paljon tahansa tai yritimmepä paeta sitä miten kovasti tahansa. Mutta mitään pakenemista ei tarvita. Tämä maailma on ongelma vain, kun sitä katsoo sellaisen erillisen yksilön näkökulmasta, joka haluaa saada elämässään jotakin aikaiseksi ennen kuolemaansa ja joka yrittää säilyttää turvallisuudentunteen, menestyä, etsiä merkitystä näennäisen merkityksettömästä maailmasta, löytää rakkautta, välttää tuskaa ja kärsimystä ja saavuttaa valaistumisen.”
Voisimmeko siis hyväksyä elämän niin kuin se on, päivästä ja hetkestä toiseen. Olla vapaita tietyn asian pakonomaisesta tavoittelusta, niin kuin elämämme olisi siitä kiinni. Olla vapaita kokemaan elämä. Kun olemme kivuissamme, silloin olemme kipu. Kun olemme kärsiviä, silloin olemme kärsimys. Kun rakastamme, silloin olemme rakkaus. Kun iloitsemme, silloin olemme ilo. Sinä itse asiassa olet jo nyt nämä kaikki ja paljon muutakin.
Voisiko olla niin, että eläimet ja pienet lapset ovat kaikkein taitavimpia elämisessä? Millä eri tavoin minä voisin tuntea sen, ihmettelynä, vapautena kokea, leikkinä, seikkailuna ihan tavallisessakin hetkessä? Elämä on ihme, taideteos kaikessa tavallisuudessaan, hienoudessan ja kamaluudessaan. Minä olen, hengitän, luon. Olen osa maailmankaikkeutta ja itse maailmankaikkeus yhtä aikaa. Minussa on tilaa, avaruutta juuri tälle hetkelle, otan tämän hetken vastaan sellaisena kuin se on. Tämä hetki on lahja.
”Kaikki on romahtanut takaisin hyvin tavalliseksi elämäksi. Jäljelle on jäänyt jonkinlainen levollisuus, ’suostuminen’ kaikkeen ilmenevään, syvä ja järkähtämätön varmuus siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin pitääkin – ja tämä sisältää niin kärsimyksen kuin mielihyvänkin, niin surun kuin ilonkin.” – Jeff Foster
Artikkelikuva: Tuula Ahde
