Jokainen meistä ansaitsee syntyä tähän maailmaan elämään ainutlaatuista, omannäköistä elämää. Todellisuus on kuitenkin useimmiten toinen. Yksi tärkeimmistä syistä, miksi emme lopulta kykenekään elämään sydämen viitoittamaa elämää, löytyy lapsuudestamme.
Alle 5-vuotiaina olemme monessa suhteessa hyvin haavoittuvaisia ja alttiina muiden mielipiteille, uskomuksille ja jopa maailmankuville. Pienellä lapsella ei voikaan olla kykyä arvioida kohtaamiansa asioita ja sanoja, ovatko ne täysin totta itselle vai ei. Olemme lapsina siis helposti ”aivopestävissä”.
Saatamme lapsina omaksua vähitellen niitä toiveita ja odotuksia, joita vanhemmillamme ja muulla sosiaalisella ympäristöllämme on elämästä. Tämä voi tapahtua jopa niin, että asiaa ei koskaan ole käsitelty suoraan lapsen kanssa, vaan lapsi imee nämä odotukset itseensä, vaikka mitään vaatimuksia niistä ei koskaan olisi esitettykään.
Mikä onkaan ollut suvussamme ja sosiaalisessa piirissämme tärkeää? Hyvä ammatti, raha ja menestys, se ettei tee itsestään isoa numeroa, jatkuva pyyteetön toisten auttaminen? Voi myös olla, että jotkut meistä ovat saaneet suvun taakankantajan tehtävän itselle ilman, että kenenkään on tarvinnut suoranaisesti velvoittaa lasta ryhtymään taakankantajaksi.
Saatamme myös ottaa vastuullemme vanhempien omissa elämissään täyttymättömiä toiveita ja unelmia. Äidin tai isän tietoisesti ja ei-tietoisesti välittämä luovutettujen unelmien energia siirtyy lapsen kannettavaksi. Lapsi pohjimmiltaan haluaa olla lojaali vanhemmilleen ja miellyttää heitä, niinpä hän ottaa kantaakseen vanhempien unelmien toteuttamisen, vaikkei se olisikaan hänen sydämen asia, se elämäntehtävä, jota juuri tämä lapsi on tullut tähän maailmaan elämään todeksi.
Miten sitten löytää ne omat toiveet ja unelmat, jos on lapsesta saakka ottanut tehtäväkseen elää muiden toiveita todeksi? Ensimmäinen asia on havahtuminen, pysähtyminen tämän oivalluksen äärelle. Miten oma keho, ajattelu, tunteet ja elämän valinnat ovat vaikuttuneet siitä, että olen elänyt elämääni vain toisille, suorittanut? Tässä hetkessä on tärkeää olla itselle myötätuntoinen, itsensä syyttely ei kannata, mutta kaikki tunteet on silti tärkeää kohdata kehon ja mielen tasoilla ja vaikka kirjoittaa kokemus auki.
Pysähtymisen jälkeen on tärkeää kuunnella omia tarpeita ja päivittää omat elämän arvot. Tarpeiden kuuntelu voi myös lähteä kehosta. Kehoa voi oppia kuuntelemaan niin, että alkaa yhä helpommin tunnistaa kehon kyllä- ja ei-vastaukset – mikä on itselle hyväksi ja mikä ei. Milloin tunnet kehossa vapautta, milloin sulkeutuneisuutta, milloin luottamusta, milloin turvattomuutta.
Tarvitaan myös jonkin verran rohkeutta ja joskus jopa tervettä aggressiota – omien rajojen asettamista – kun astuu omalle sydämen viitoittamalle polulle. Itseensä voi suhtautua myötätunnolla ja hyväksyvästi, vaikka kaikissa tilanteissa ei heti onnistuisikaan pitämään omista terveistä rajoista kiinni.
Miten sinä voisit pysähtyä kuulemaan itseäsi ja omia tarpeitasi? Tai ihan ensin tunnistamaan sen, miten olet tähän mennessä elänyt elämääsi; muiden vai omien tarpeiden ja toiveiden kautta? Se, että kuuntelet omia tarpeitasi ja harjoittelet löytämään omanlaisen tavan elää elämääsi, ei lopulta ole keneltäkään muulta pois. Kun kunnioitat omia tarpeitasi, muutkin oppivat kunnioittamaan sinua ja tarpeitasi.
Kuva: Depositphotos
