Herkät ja överiempaattiset aistivat sanattomasti toisten tunteita ja tarpeita ja kantavat niistä vastuuta oman hyvinvointinsa kustannuksella. He kokevat haastavimmat suhteensa yleensä henkilöihin, jotka ovat emotionaalisesti etäisiä ja ulkoistavat tiedostamattaan vastuun omista tunteistaan muille.
Herkkyys ja myötäeläminen toisten kokemuksissa ovat parhaimmillaan sekä omaa että muiden elämää rikastuttavia ominaisuuksia. Jos niitä käyttää tiedostamattaan epätasapainoisesti, ne voivat johtaa negatiivisiin riippuvuussuhteisiin.
Näissä suhteissa toinen osapuoli käyttää herkän ja överiempaattisen taipumusta mennä mukaan muiden tunnetiloihin ja syyllistää niistä itseään oman vaikean olonsa helpottamiseen. Silloin herkkyys toisten tunne-energioille ja voimakas emptiakyky tuntuvat enemmänkin taakalta kuin lahjalta. Samaan aikaan haitallinen suhdekuvio voi tuntua myös tutulta ja turvalliselta. Sen vuoksi siihen on helppo jäädä koukkuun.
Haastavat ihmissuhteet tuovat meissä pintaan kahlitsevimmat uskomuksemme ja kipeimmät tunnehaavamme, jotta voisimme tarkastella niitä ja päästää niistä irti. Yksi juurtuneimmista käsityksistä, joka meillä on itsestämme ja joka aiheuttaa riippuvuutta ihmissuhteissamme on: olemme lähtökohtaisesti arvottomia ja siksi meidän täytyy olla jotain muuta kuin mitä pohjimmiltamme olemme, jotta kelpaamme muodostamaan suhteita toisiin ihmisiin.
Arvottomuus ja riippuvuus kulkevat käsi kädessä
Koska olemme lapsesta asti yrittäneet tehdä itsestämme jonkun, joka voisi kelvata ja jota voisi rakastaa, emme edes kunnolla tiedä, ketä me pohjimmiltamme olemme. Tietomme ja kokemuksemme kiistattomasta arvostamme ja aidoimmasta olemuksestamme ovat hautautuneet sukupolvelta toiselle siirtyvien häpeän ja arvottomuuden rakenteiden alle.
Kun lapsi syntyy tälle pallolle, hän on täysin riippuvainen huoltajistaan. Hän tarvitsee jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa pysyäkseen hengissä ja tunteakseen olonsa turvalliseksi. Jotkut ovat onnekkaita ja saavat lapsuus- ja nuoruusvuosinaan tukea, joka auttaa heitä kokemaan itsensä arvokkaiksi ja rakastettaviksi. Heillä on valmiudet vetää terveitä, kaikkien yhtäläisen arvon tunnustavia rajoja omasta ja toisten hyvinvoinnista huolehtimisen välille.
Mikäli lapsesta ei huolehdita riittävästi, hänen tunteensa sivuutetaan ja hänen tarpeisiinsa ei vastata, hän ei koe oloaan turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Se, mitä hän on aidoimmillaan ja haavoittuvimmillaan, tulee ylenkatsotuksi ja torjutuksi. Niinpä hän kehittää itselleen selviytymiskeinoksi toimintatavan, jonka avulla hän yrittää tehdä itsestään huoltajiensa vaateiden mukaisen ja lunastaa näin heidän rakkautensa ja huolenpitonsa. Mikäli tämä toimintatapa jää henkilöllä päälle, hänen perusturvan ja omanarvontunteensa voivat myös myöhemmin riippua siitä, miten hän onnistuu puristamaan niitä irti muista ihmisistä.
Empatian vetäminen överiksi, eli oman toiminnan muokkaminen toisten tunteisiin ja tarpeisiin sopivaksi, on monen herkän ehdollistunut keino tehdä itsestään arvokas ja kelpaava. Luulemme, että pystyäksemme olemaan suhteessa muihin, meidän täytyy tehdä itsestämme sopeutuva, omat tunteensa ja tarpeensa sivuuttava, helppo, vaivaton, herkkyyttään muiden ihmisten tunnetilojen tasaamiseen ensisijaisesti käyttävä, yhteisönsä pyyteetön tukipilari, jonka toiveille on tilaa vasta sitten, kun muut ovat saaneet haluamansa – jos silloinkaan.
Olen kokenut monta ihmissuhdetta, joissa välillämme on ollut voimakas yhteys – romanttinen tai muunlainen – ja jossa olemme sorkkineet toistemme arvottomuuden haavoja tulehtumiseen asti.
Omalta osaltani keskeistä on ollut toisen arvottomuuden tunteisiin mukaan meneminen ja omien arvottomuuden tunteideni sivuuttaminen. Mitä enemmän olen paineistanut toista puhumaan omista vaikeista tunteistaan, sitä kauemmaksi hän on vetäytynyt. Minun keinoni ”ratkaista” jumittunut tilanne on ollut yrittää tehdä itsestäni helpompi ja sujuvampi keskittymällä lukemaan toista rivien välistä ja sopeuttamalla tekemiseni hänen olotiloihinsa. Sitten olen syyllistänyt itseäni, kun olen uupunut enkä ole saanut suhdetta toimimaan.
Kun kaksi ihmistä veivaa näin toistensa ympärillä, kyseessä on molemminpuoleiseen riippuvuuteen perustuva suhde. Suhteen osapuolet kiristävät toisiltaan todisteita omasta arvostaan ja rakastettavuudestaan käyttämällä sitä selviytymiskeinoa eli tapaa “varmistaa” toisten rakkaus, jonka he ovat jo lapsuudessaan kehittäneet.
Eheä yhteys itseen eheyttää suhteita toisiin
Katsoin vähän aikaa sitten TedTalkin, jossa Johann Hari -niminen mies puhui siitä, mikä aiheuttaa riippuvuutta. Videolla kerrottiin kokeesta, jossa rotta laitettiin tyhjään häkkiin ilman muita rottia tai minkäänlaisia aktiviteetteja. Häkissä sille tarjottiin kahta erilaista juomapulloa: toisessa oli pelkkää vettä ja toisessa veteen oli sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Rotta valitsi pullon, jossa oli huumetta, jäi siihen koukkuun ja joi itsensä hengiltä. Tähän kokeeseen perustuu yleinen käsitys siitä, että riippuvuus huumeisiin perustuu puhtaasti kemiallisiin koukkuihin eli kun ihminen käyttää huumaavia aineita, hänellä kehittyy niihin automaattisesti kemiallinen riippuvuus.
Samaan aikaan on kuitenkin kehitetty toisenlaista teoriaa. Kun riippuvuuskoe toistettiin rotilla, joilla oli häkissään seurana toisia rottia ja vaikka sun vallan mitä rottamaista aktiviteettia, ne valitsivat ennemmin juoda vettä eivätkä jääneet koukkuun huumeveteen, vaikka sitä maistoivatkin. Hari mainitsee myös Vietnamin sodan veteraanit, joista 20% käytti paljon heroiinia sodan aikana. Käyttäjistä 95% lopetti käytön kuitenkin saman tien palattuaan rintamalta ilman vieroitusoireita tai koukuttumista. Ja mummon, joka lonkkaleikkauksen seurauksena saa sairaalassa heroiinipohjaista lääkitystä, mutta ei siitä huolimatta automaattisesti kotiudu narkkarina.
Kemiallisten koukkujen sijaan Hari selittääkin riippuvuuden syntymisen yhteydettömyyden kokemusten kautta. Meillä ihmisillä on synnynnäinen tarve muodostaa yhteyksiä toisiimme ja mikäli tämä ei meiltä elämässämme onnistu, altistumme helpommin riippuvuuksille:
“Riippuvuuden vastakohta on yhteys.”
Uskon, että tämä pätee myös ihmissuhteisiin. Mitä aidompaan ja eheämpään yhteyteen pystymme, sitä vähemmän suhteemme perustuvat haitalliselle riippuvuudelle, jossa sälytämme vastuun oman arvomme kokemisesta toisten vastuulle. Jotta pystymme eheisiin suhteisiin muiden kanssa, tarvitsemme kokea eheyttä myös itsessämme. Eheys tarkoittaa kokonaisuutta, kokonaista. Emme voi olla kokonaisia ja kokea silti olevamme arvokkaita, jos otamme itsestämme vain ne kivoimmat, helpommin hyväksyttävät puolet.
Kun pakoilemme lapsuudesta asti padottuja häpeän ja arvottomuuden tunteitamme erilaisiin riippuvuuksiin, estämme itseämme olemasta kokonaisia eli kaikkea sitä, mitä olemme. Siihen kokonaisuuteen kuuluvat myös vaikeat kokemuksemme ja niiden jättämät haavat. Kipeisiin, padottuihin tunteisiin ei tarvitse jämähtää, vaan työstää ne läpi ja hyväksyä ne osaksi omaa eheyttä, sitä keskeneräistä kokonaisuutta, joka on. Näin tunnehaavoihin liittyvä lataus, joka vetää puoleensa saman haastavan suhdekokemuksen kerta toisensa jälkeen, alkaa hellittää. Samalla näemme, että muutkin ihmiset, ne kaikista haastavimmatkin, kipuilevat vain omien yhteydettömyyden kokemuksiensa kanssa.
Oma kokemukseni riippuvuussuhteiden raukeamisesta on, että nykyään en enää koe tarvetta lähteä mukaan entisenlaiseen arvottomuuden pingispeliin, vaikka toinen siihen kutsuisikin. Tunnekoukut näissä tilanteissa ovat osaltani laimentuneet sitä mukaa, kun olen työstänyt arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteitani. Siksi sama vanha suhdemylly ei enää käynnisty eivätkä jännitteiset tilanteet pitkity samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jää vain yhteyden kokemus, joka sallii molempien olla, mitä on.
Miten voit luoda eheämmän yhteyden itseesi?
Työstämällä tunnelukkojasi ja -haavojasi.
Metodeja tähän on monia erilaisia. Emotionaalisen tuskamme työstäminen on kuitenkin ratkaisevaa itsetuntemuksemme kasvattamisessa, hyvinvoinnissamme ja “valaistumisessamme”. Oman tunnekehomme ja sen kipupisteiden kieltäminen ja kiertäminen pitää meidät jumissa samoissa tuskallisissa kaavoissa, joita käytämme välttääksemme kohtaamasta arvottomuuden ja häpeän tunteitamme.
Minulle keskeinen ja toimiva keino kohdata omat vaikeimmt tunteeni on ollut tulla tietoiseksi tunnekehostani ja muodostaa yhteys osaani, jota kutsun sisäiseksi lapsekseni. Olen tehnyt tätä säännöllisillä harjoituksilla, joissa hyödynnän tietoisesti omaa energiaani sisäisen pienen Marikani eheyttämiseen. Olen itse äitinä itselleni.
Sisäisestä lapsesta ja sen löytämisestä puhutaan eri yhteyksissä henkisen kasvun kirjallisuudesta sosiaalisen median päivityksiin, joissa aikuiset antautuvat ilolle ja hulluttelulle, joskus parin kaljan tai viinin rohkaisemana. Monesti kuplivaa iloa pidetään yhteiskunnassamme lapsenomaisena, sisäisen lapsemme ilmaisuna.
Samalla lailla kun sisäinen lapsemme ilmaisee iloaan, se näyttää myös tuskaansa voimakkaasti. Tätä tapahtuu erityisesti suhteissa ja tilanteissa, jotka viiltävät vanhat haavamme auki kipeimmin. Silloin herkkä, avoin ja rakastava sisäinen lapsesi kertoo sinulle, että se on edelleen jumissa niissä kokemuksissa, joissa syvimmät tunnehaavasi syntyivät. Sen muistuttaa sinua siitä, kun sinun piti alkaa suojelemaan itseäsi esimerkiksi överiempatian ja ylivastuullisuuden keinoin kokeaksesi turvaa maailman kolhiessa.
Sisäinen lapsesi odottaa edelleen, että joku näkisi, hoivaisi ja rakastaisi häntä. Sinä sovit siihen rooliin mainiosti. Voit vaikka aloittaa siitä, kun joku kohtelee sinua seuraavan kerran huonosti. Kun joku kohtelee sinua arvottomasti eli omasta arvottomuudestaan käsin, kohtele itseäsi ja sisäistä lastasi erityisen arvostavasti ja rakastavasti. Kun on herkkä, ylivastuullinen ja itsesyyllistävä, on huonoa kohtelua kokiessaan helppo alkaa mollaamaan itseään ja sanomaan, että tämä on jollain tapaa omaa syytäni ja itseni aiheuttamaa.
Kuten lasten kanssa yleensäkin, tämä lähestyminen ei tuo toivottuja tuloksia. Se vaan syöksee lapsen yhä syvemmälle huonommuuden syövereihin ja pitää yllä sukupolvelta toiselle siirtyvää häpeän ja arvottomuuden taakkaa. Sinä voit vapauttaa sisäisen lapsesi tästä taakasta vaihe kerrallaan. Silloin sisäinen lapsesi voi kokea sitä rakkautta, huolenpitoa, turvaa ja nähdyksi tulemista, jota vaille se on jäänyt. Silloin myös lapsenomainen ilo ja luovuus voivat virrata vapaammin.
Kun työstät tunnehaavojasi, niiden ote sinusta höllenee. Pakottavat yhteydet aikaisemmin haastaviksi kokemiisi ihmisiin laimenevat, kun käsittelet niitä kipukohtia, joita sinussa on noussut pintaan heidän seurassaan. Kun kohtaamme itsemme rehellisesti ja olemme teeskentelemättä kaikkea sitä, mitä olemme, kokemuksemme omasta elämästämme ja suhteistamme muuttuu tunnetasolla kypsemmäksi ja vapaammaksi. Ymmärrämme, että tunteita on eri syvyisiä ja eri lähteistä. Kipuilevassa tilassa olevan tunnekehon tuottamat kokemukset eivät todellakaan ole se ainoa taso, jolla meidän on mahdollisuus olla suhteissa toisiimme.
Se, että hyödynnämme haastavien, riippuvuuteen perustuvien suhteiden antamat kasvumahdollisuudet kohtaamalla ja purkamalla niissä pintaan nousevat tunnemallimme, on merkittävää sekä itsellemme että muille. Kun mallit tulevat tiedostetuiksi ja puretuiksi, ne eivät siirry enää samalla tavalla omille lapsillemme ja muille seuraavien sukupolvien edustajille – ja näyttävät vaihtoehdon toisenlaisesta suhtautumisesta myös aikuisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Se on merkittävä panos koko ihmiskunnan kehitykseen ja hyvinvointiin. Sen meistä jokainen voi antaa oman kypsymisensä, eheytymisensä ja itsensä arvostavan rakastamisen kautta.
