Meillä on tapana iltaisin suunnata läheiselle rannalle kolmevuotiaan poikamme kanssa heittelemään kiviä mereen. Koska teen työtä ihmisten auttamisen parissa, seuraan ammatillisella mielenkiinnolla kaiken ikäisten tekemistä ja käyttäytymistä.
Poikamme – ja pienellä otannallani myös monella muulla samanikäisen – kohdalla merkittävästi esiin nouseva asia on täysin suodattamaton ja ylitsepursuava positiivinen itsepuhelu. Vaikka kiven heittämisestä ei varsin monimutkaisena motorisena suorituksena aluksi meinannut tulla mitään, yhdenkään päivän päätteeksi ei parjattu omaa tekemistä eikä pohdittu pitäisikö koko heittely lopettaa.
Omasta suusta raikuvat “Hyväääää!” ja “Hyvä Julius!” -huudot raikuivat jokaisen lähestulkoon kaikilla mitta-asteikoilla epäonnistuneen heiton jälkeen. “Isi kato, pikkä heitto!” kannustuksen saattelemana kivet lensivät aluksi niin lyhyitä matkoja ja suuntaus milloin mitäkin, että tekeminen hädin tuskin täytti edes alustavia kivenheiton tunnusmerkkejä.
Kotona illan rientoja kerratessamme kiven heittelystä ja omista heitoista puhutaan aina hyvään sävyyn. Ei puhuta siitä miten pitkälle muut heittelivät ja eikä siitä miten pitkälle olisi pitänyt pystyä heittämään. Ei murehdita miten tänään kulki huonommin kuin eilen, ei pohdita lopettamista koska ei viikkoon ole päästy heittelemään eikä mietitä näytetäänkö heitellessä rumalta, lihavalta, huonolta tai tyhmältä.
Yön nukuttuani suuntaan aamulla valmennushommiin aikuisten pariin ja tuntuu että saavun ikään kuin toiseen universumiin. Kuuntelin nimittäin tovi takaperin äärimmäisen voimakkaasti mieltä stimuloivaa Stronghold-webinaaria ja sivukorvalla kuulin postauksen otsikon väittämän. Varsinkin vasta-alkajien ja niiden kohdalla, joille pysyvä muutos terveyttä tukeviin elämäntapoihin on vaikeaa, lause pitää paikkansa kerta toisensa jälkeen:
“Jos puhuisit muille kuten itsellesi, sinulla ei olisi yhtään ystävää.”
Saattaa äkkiseltään kuulostaa oudolta mutta tiivistän sinulle millaista tarinaa kuulen ihmisten kertovan itselleen ja millaista tekstiä luen heidän kirjoittavan itsestään ennen valmennuksiimme tuloa.
Kuvittele tilanne, että kysyt ystävältäsi mielipidettä uudesta vaatetuksestasi ja hän vastaisi, että:
- “Ei tekisi pahaa jos 10-15 kiloa kaapisi pois tuostakin läskimakkarasta.”
- “Ihan kivat housut mutta ikävästi tursuaa läskiä tosta sivulta.”
- “Entä jos laittaisit päälle mustaa ja pystyraitaa niin et näyttäisi niin lihavalta?”
- “Yökötää ja jos tosta ja tästä ja tuosta ja tuolta ja täältä pitäisi saada laardia pois.”
Tai entä jos ottaisit luurin kouraan ja kilauttaisit kaverille, että lähdetäänkö treenaamaan. Langan toisesta päästä kuuluisi, että:
- “No voisihan sitä aloittaa mutta parin viikon päästä sulla tyssää hommat kuitenkin. Niin on käynyt aina ennenkin.”
- “Ei sun treenistä mitään kuitenkaan tule. Ei ole tullut ennenkään.”
- “Ei huvita tulla kun sulla on niin p*ska kunto että hävettää.”
Leikitään, että kaikesta tästä huolimatta päätyisitte kuitenkin kuntosalille voimailemaan. Alkulämmittelyjen yhteydessä ystäväsi alkaisi jälleen juttelemaan:
- “Onpa sulla tänään jotenkin saamaton olo, mahtaako tulla mistään mitään?”
- “Pystytköhän sää tänään tekemään oikein mitään?”
- “Kun sua katson niin mietin, että ei olisi pitänyt tulla tänään ollenkaan.”
- “Katos nyt itteäsi, eihän tosta tule mitään!”
- “Nyt jo puuskuttaa, pitäsköhän sun jo lähteä kotiin?”
Sitten aloittaisitte treenaamisen, ystäväsi mittailisi sinua päästä varpaisiin ja pohdiskelisi ääneen:
- “Jaahas, mitähän tästäkin mahtaa tulla?”
- “No eipä näytä kauhean lupaavalta.”
- “Mitä mä sanoin, ei tuu mitään.”
- “Melkeen voin jo vannoa, että ei tule mitään.”
- “On muuten aika helppo arvata kuinka tässä taas käy.”
Treenien päätteeksi, tuntisit antaneesi kaikkesi ja päivän hyvistä tuloksista ylpeänä treenikaverisi toteaisi sinun olevan:
- “Krooninen jojolaihduttaja, joka jaksaa taas kaksi viikkoa kunnes pyyhe lentää kehään.”
- “Selkärangaton luuseri ja ei ole vaikea arvata miten tässäKIN projektissa taas käy.”
- “Läski, jolla on lölleröä, ihraa ja selluliittia pitkin ja poikin ja tekemistä kyllä riittää.”
- “Niin yököttävä, että tuskin kehtaa peilistä katsoa.”
…niin kysynkin, että miten kauan kävisitte yhdessä treenaamassa? Miten mielyttävää seuraa ystäväsi olisi?
Kuvaamani skenaario saattaa kuulostaa sarkastiselta vitsiltä ja rankasti ylimitoiteltuta. Todellisuudessa edellä mainittu on ihan arkipäiväistä tekstiä ihmisten kuvaillessa itseään taustatietoja toimittaessaan valmennusprojektien alkaessa ja aina välillä valmennustilanteissakin.
Jos ryhtyisimme purkamaan keskusteluja minäkuvasta ja itsetunnosta niin edellä mainittu olisi vielä aika kevyttä kamaa. Paljon rankempaakin saa lukea ja kuunnella lähes päivittäin.
Suosittelen lämpimästi joskus pysähtymään ja kuuntelemaan millaista kielenkäyttöä harjoitat itseäsi kohtaan. Positiivinen itsepuhelu ja usko omaan tekemiseen on meissä jokaisessa mutta johonkin se häviää lapsuuden ja aikuiseksi kasvamisen välissä.
Kun liikutaan, syödään ja ollaan laittamassa elämäntapoja kuntoon niin projektissa on monta kapulaa, jotka lentävät matkan varrella rattaiden väliin. Negatiivinen itsepuhelu ei ole tässä yhteydessä mikään pieni etusormen vahvuinen näre vaan enemmänkin metrinen koivuhalko joka pahimmillaan sabotoi kaiken.
Siksi koita ensi kerralla jotain muuta, esimerkiksi:
- “No, ainakin mitä huonompi lähtötilanne niin sitä suurempi muutos tästä saadaan aikaan!”
- “Annas tähän se levytanko, nyt näytetään närhen munat!”
- “Hyi saamari kun mulla on treenissä pienet painot mutta kilo viikossa tekee 52 kiloa vuodessa!”
- “Jos tuntuu, ettei kulje niin sitten se pitää laittaa kulkemaan!”
- “Tänään meni paremmin kuin eilen mutta huonommin kuin huomenna!”
Nimittäin positiivisessa itsepuhelussa on kaksi ylivoimaista hyötyä:
- Se ei maksa mitään.
- Sen voi aloittaa vaikka heti.
Näillä eväillä ensi kertaan. Tsempit viikkoon! 🙂
