Silloin kun elämä satuttaa, haluan sulkea sydämeni. Haluan sulkea sydämeni kuvitellen, että se suojaa. Se suoja on ainoastaan kuviteltu kuori, joka sulkee elämän suurimman kokemisen pois. Kun sydän sulkeutuu, silloin erkaannun elämästä ja siinä olevista ihmisistä. Vetäydyn luolaan, jotta minua ei nähtäisi, jotta minua ei pääsisi kukaan koskettamaan, näkemään tai kokemaan. Luola tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta silloin kun hetki tuntuu satuttavan.
On jotenkin hauskaa, että me monesti ulkoistamme rakkauden kokemisen oman itsemme ulkopuolelle. Milloin kumppaniin, milloin tavaraan, milloin kokemuksiin. Ja sitten kun kumppani, tavara tai kokemus ei enää anna meille rakkautta, menetämme sen.
Minusta tuo kuulostaa enemmän vaihtokaupalta, kuin rakkaudelta. Enemmän poplaululta kuin universaalilta kaiken hyväksyvältä rakkaudelta. Koska vaikka meidät jätettäisiin, meille oltaisiin töykeitä, meitä huijattaisiin, petettäisiin, tavarat häviäisi tai kokemus jäisi vain muistoihin, niin eihän meidän silti tarvitse omaa rakkauttamme heittää pois. Minun on tosi vaikeaa enää uskoa muuhun kuin valintoihin elämässä.
Sen sijaan, että olisimme ilkeitä ihmisille, joita joskus rakastimme, voisimme rakastaa heitä edelleen, vaikka he eivät olekaan enää ”meidän”. Koska kukaan ei todellisuudessa ole meidän, ei ole koskaan ollutkaan. Kuten ei luontoakaan voi kukaan omistaa. Ne kuuluvat kaikille, jotka päättävät näitä kunnioittavasti lähestyä. Omistanko ilman jota hengitän, omistanko maan, jossa avojaloin kävelen, omistanko ihmisen, jonka kanssa saan hetken viettää elämääni?
Mitä tapahtuisi, jos luopuisin omistamisesta ja vain yksinkertaisesti päättäisin rakastaa jokaista hetkeä, ihmistä ja elämän muotoa, jota sillä hetkellä pääsen tapaamaan ja kohtaamaan? Se ei ole esoteerinen, mystinen valaistuminen, se on yksinkertainen, konkreettinen valinta, jonka voimme tehdä. Sen mahdollisuuden on hyvä tulla tietoisuuteemme, jotta voimme sen valinnan kuitenkin tehdä. Minkä valinnan sinä teet tänään?
Minkä valinnan teen, kun sydämeni haluaa sulkeutua, kun koen elämän satuttavan? Mitä teen silloin, kun haluan vetäytyä, mennä kuoreen, sulkeutua elämästä pois? Mitä jos tekisin valinnan kohdata tuon tunteen, katsoa mahdollista tunteen aiheuttajaa (tai sen reaktion meille mahdollistavaa ihmistä) silmiin hyväksyvästi. Pitäen itsemme auki, hengittäen, pyrkien avautumaan sydämestä ja koko kehostamme. Hengittäen, vaikka emme heti haluaisikaan aueta.
Rakkaus ei kuole koskaan, me teemme valintoja, joilla suljemme rakkautta omasta elämästämme pois. Me teemme valintoja, joiden tarkoitus on joko avata meitä tai sulkea meitä. Rakkaus on jatkuvaa avautumista, erityisesti silloin, kun emme haluaisi niin tehdä. Se on jatkuva valinta olla rakastava, avoin, antelias sekä halua nähdä parasta kumppanissa tai muissa ihmisissä. Rakkaus ei kuole, meidän rohkeutemme kokea sitä kylläkin saattaa heiketä.
Meidän on uskottava, uskallettava ja heittäydyttävä, vaikka mielemme ei sitä haluaisi tehdä. Se on yksi tapa rakastaa ja kokea rakkautta, silloin kun emme sitä ulkoisista lähteistä näyttäisi saavan. Mitä syvemmälle hyppäämme, sitä enemmän koemme. Mitä enemmän varmistelemme, sitä vähemmän saamme. Pystynkö päästämään irti ja silti antamaan kaikkeni ilman vastaodotuksia? Kun sydän aukeaa, kaikki mahdollistuu, niin rakkaudessa, elämässä kuin kokemisessakin. Ole rohkea, sillä sitä sinä todella olet.
Kurkkaa myös uusin videoni missä käyn läpi seuraavia teemoja:
- rakkaus
- seksuaalisuus
- kosketus
