Tämä ei ole mukavaa kirjoitettavaa, mutta juuri siitä syystä tämä oli kirjoitettava. Jaan tässä nyt muutamia ajatuksia liittyen miehiin, naisiin ja ennen kaikkea meidän yhteiseen taipaleeseen koskettavia kokemuksia.
Lasken hetkeksi ”ammattihattuni” maahan ja puhun sinulle ihmisenä siitä, millaista on olla mies tunteiden keskellä.
Kipu
Minä en ole kovin paljoa itkenyt aikuisiälläni, ja jossain vaiheessa ajattelin, etten sitä edes osaa tehdäkään. Ensimmäisen kerran itkin niin lujaa että sattui, kun oma isäni lähti tästä maailmasta. Kipu ja kokemus oli sen verran voimakas, että hallitsematon voima viilsi lävitseni. Se helpotti ja ajan kanssa paransi.
Tarvittiin kuitenkin ääripään tapahtuma, että pystyin pääsemään tunteiden ääripäähän, kipuun ja ikävään. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni, että myös meihin miehiin sattuu ja saa sattua.
Tunteet
En tiedä kuinka monella miehellä on vielä olemassa käsitys siitä, että ”kunnon miehet” eivät itke tai näytä tunteitaan. Nämä tunteet on jossain vaiheessa meidän historiassa katsottu heikkoudeksi, erityisesti miesten osalta. Myös biologialla voi olla tekemistä asian kanssa, mutta jätetään se toiseen kertaan.
Tosi rankasti yleistäen: naiset ovat odottaneet miehiltään enemmän tunteiden ilmaisemista, ja sitten kun mies lopulta ilmaisee tunteitaan, eivät ne ole sellaisia kuin nainen on niiden toivonut olevan.
Itse asiassa nainen voi olla joskus hämillään, kun mies yrittää ilmaista tunteitaan, ja on hyvin todennäköistä, että mies on vähintään yhtä sekaisin. Tämä ei johdu mielestäni siitä, että miehillä ei olisi tunteita, vaan siitä, että miehen ja naisen tunteiden ilmaisutavat ovat hyvin erilaisia.
Me miehet olemme myös aikalailla vielä ala-asteella tunneasioissa verrattuna naisiin. Tai ehkä päiväkodissa olisi lähempänä totuutta. Mikäli mietin omaa historiaani, niin muistan, että isä itki kerran koko sinä aikana, kun asuin hänen kanssaan. Koulussa en nähnyt koskaan kenenkään aikuisen itkevän tai ilmaisevan kipuaan.
Muistan vain, kun ei saanut itkeä, nauraa tai muutenkaan ilmaista sen hetkistä olotilaansa. Niinpä me opimme pidättämään, passivoitumaan ja jättämään kaiken paskan sisälle, kun kukaan ei kerro, että sitä voisi vapauttaakin välillä.
Meillä miehillä on tunteita, mutta ne ovat syvällä, eivätkä ne todennäköisesti ilmene siinä hetkessä, kun vastakkainen sukupuoli niin mahdollisesti pystyy tekemään.
Nainen näin yleisesti ajateltuna pystyy pääsemään pehmeisiin tunteisiin käsiksi, kun on pehmeiden tunteiden aika. Me miehet taas tarpeeksi tunteitamme pidätettyämme räjähdämme helposti vihaan, ärtymykseen tai jopa masentuneisiin tunteisiin, koska emme muuta osaa. Mutta me voimme opetella ja ymmärtää itseämme myös muuten kuin tuhoisan voiman kautta.
Kun minua sattuu rakkaiden kanssa, erityisesti sen läheisimmän ihmisen kanssa, minä peräännyn, pakenen ja menen luolaan. Ihan niin kuin me olemme historiassa aina tehneet. Se saa minut jokseenkin järkiini, pois ihmeellisestä tunnemaailmasta, jossa minulla ei ole hajuakaan, kuinka edetä. Samaan aikaan toinen osapuoli ihmettelee, että miksi ja mihin se häviää tunteidensa kanssa kokonaan (vaikka pysyisin samassa tilassakin).
Pako näyttäytyy välinpitämättömyytenä, vaikka todellisuudessa se on pelkoa ja kyvyttömyyttä hoitaa tilannetta. Minuun sattuu, enkä osaa sitä ilmaista muuten kuin menemällä pakoon.
Me käytämme salaista tunnekoodia, mutta ainoa harmillinen asia on se, että emme itsekään osaa tuota koodia. Käyttäydymme tavalla, jota emme itsekään osaa aina tulkita ja selittää. Kun kaiken takana on kuitenkin lähes poikkeuksetta pelko.
Me miehet luomme tietyn paikan, jossa voimme näyttää tunteitamme avoimesti. Kurkkaappa tärkeät jääkiekkopelit tai muut joukkueurheilutapahtumat. Näissä miehet iloitsevat sydämestään ja itkevät tappiotaan koko olemuksella. Jossain toisessa ympäristössä, kuten töissä, tämä käyttäytyminen ei olisi normien mukaan ”hyväksyttävää”, ainakaan miesten normien mukaan.
Mikäli pystymme ymmärtämään, että me olemme erilaisia, pystymme myös helpommin tukemaan toisen haasteita ja mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä.
Mikäli emme, luomme valtavan määrän erimielisyyksiä ja syyttelyjä, koska toinen ei käyttäydy niin kuin sinä. Ei hän voisikaan, koska meidät on luotu erilaisiksi, miehiksi ja naisiksi. Kuitenkin me voimme opetella monenlaisia taitoja, myös tunnetaitoja. Ja koska me miehet olemme niin paljon jäljessä naisia, voimme edetä rauhallisesti omaan tahtiin.
Kirjoittaessani tätä minulla on pala sydämessä, joka symboloi suhdetta, joka on vaakalaudalla lähinnä yllä mainituista syistä johtuen. Se satuttaa minua, vaikka en sitä vielä juuri osaakaan kenellekään ilmaista.
Ehkä tämä teksti on yksi askel polullani, jossa haluan tulla kokonaiseksi ihmiseksi, jättäen turhat tunnetaakat pois, jotta voin myös ilmentää omaa maskuliinista energiaani suuremmalla rakkaudella.
Tunteellinen kipu ei ole hauskin asia kohdata, varsinkaan kun siihen ei meillä monella ole riittävästi työkaluja, jotta ymmärtäisimme itseämme paremmin.
Omassa työssäni työskentelen paljon kehon, mielen, hyvinvoinnin ja tunteiden kanssa. Edelleen asiakkaistani 80–90% on naisia, muutamien rohkeiden miesten liittyessä aina joukkoon. Kirjoitan myös kirjaa, joka on kustantajaa vaille valmis, jossa pohdin miehen kasvua ja polkua kokonaiseksi.
Sillä me pystymme kasvamaan, me pystymme olemaan rehellisiä ja näyttämään myös oman haavoittuvaisuutemme, mikäli haluamme. Tämä on valinta, ei sen kummempaa, eikä siinä ole oikeaa tai väärää, kuten ei myöskään mitään parempaa tai huonompaa.
Tiedän kuitenkin, että en ole yksin tämän asian kanssa ja toivonkin sinulta mies rohkeutta ja voimia kasvamiseen. Naiselle taas toivon valtavan paljon ymmärrystä, sekä huolenpitoa meitä päiväkotilaisia kohtaan. Kyllä me vielä täältä valmistumme, kaikki omalla ajallaan. Sillä arvaa mikä vie meidän kivun pois?
Vastaus on yksinkertainen: rakkaus joka näkee kivun ja turhautumisen taakse.
Kurkkaa Teemun kirja Miehen vuoro tuntea:
