Tänään mietin rakkautta ja sitä, pääseekö vanhasta koskaan kokonaan irti. Vaikka miten tahtoisi. Päättäisi ja rimpuilisi.
Lähdin vuosi sitten kahdeksaksi kuukaudeksi Aasiaan. Niin en törmäisi entiseen suhteeseen, päättyneeseen rakkauteen lähes vuoteen.
Kaukana opinkin jättämään ikävän taakseni, ja se haalistui ja hapertui kuukausi kuukaudelta ohuemmaksi ja pienemmäksi. Sai etäisyyttä ja unohtui.
Sitten istuin paluulennolla kotiin ikkunapaikalle ja katsoin lähestyvää kaupunkia ja sen valoja. Huomasin, että ikävä yllätti yhtä nopeasti kuin yölento Singaporesta Helsinkiin.
Ikävöin äkkiä eniten silloin, kun olin palaamassa kotiin, turvavyö kiinni ja valmiina laskeutumaan. Kun kiitorata jo näkyi, muistin jälleen vanhan. Pelko nosti taas päätään ja sykettä. Mietin, että matkani oli ollut turha. Olin kauhuissani.
Rakkaus ei loppunutkaan, vaikka matkustin maailman reunoille unohtamaan ja pyyhkimään pois vanhaa. Tietenkään. Tietenkään se ei kadonnut ilmanpaineen voimasta kymmenentuhannen metrin korkeudessa.
Viikko sitten kävelin väkijoukossa ihmisen ohi, joka joskus oli puolet elämästäni ja ymmärsin, että rakkaus pitää vain hyväksyä. Sitä pitää kantaa mukanaan. Siitä huolimatta, että tulisi uusi, joka tekisi vanhasta enää kauniin muiston. Se uusi ei silti koskaan hävittäisi muistoa.
Oli kyse rakkaudesta tai mistä tahansa muustakin irti päästettävästä, ei itseään pääse pakoon, vaikka lentäisi maailmojen reunoille. Ei taakkojaan voi noin vain jättää vieraiden kaupunkien roskalaareihin, unohtaa sinne ja palata tyhjänä.
Ymmärsin, etten pääsisi asioita karkuun, mutta minulla oli valta suhtautua niihin, miten itse päättäisin. Kantaisin niitä mukanani niin kevyinä kuin haluaisin. Tekisin muistoista niin kauniita ja kaukaisia, kuin tahtoisin. Ja sitten keskittyisin rakentamaan uusia.
Ps. Tänään uskalsin tunnustaa, että saatan edelleen rakastaa. Mutta mitä sitten, ajattelin. Ainakin osaan rakastaa. Eikä siinä äkkiä ollutkaan enää mitään pelottavaa.
Kurkkaa Suuria hetkiä -kirja:
