Olin jättänyt erään työn tekemisen melko viime tinkaan. Siksi, koska haluan tehdä työni läsnä olevasti ja sydämeni kautta, eli inspiroituneena. Eikä inspiraatiota ollut kuulunut. Oli ollut kaikenlaista häsellystä: muuttoa, asioiden hoitamista, muita töitä, stressiä ja tunnemylläkkää. Kroppaan ja mieleen alkoi nousta painetta tekemättömästä työstä ja kaikista seuraavistakin aikaansaatavista asioista. Mutta en halunnut tehdä työtä väkisin. Kun aikaa oli enää pari päivää ja päässäni alkoi puristaa, päätinkin pitää vapaapäivän.
Miksi alamme puskea, kun hommaa on paljon? Keräämme kierroksia ja siirrämme sisäiset tunnelmamme ja tarpeemme sivuun saadaksemme rutistettua itsestämme irti kaiken, mitä ”pitää”? Palkkatyössä ollessani antauduin monesti stressitilaan, jossa paahdoin työtäni hyvinvointini kustannuksella saadakseni tuotettua (nopeasti) jotakin toisille. Yhtälö on mielestäni totaalisen mahdoton. Mikä on tuottamani kautta välittyvän energian laatu, jos oma oloni on väsynyt ja hapan? Miksi aikaansaaminen ja tuottavuus on tärkeämpää kuin se, että olemme olemassa?
Alkuperäiskansat puhuvat ”medicinestä”, voimasta tai lahjasta, joka on kaikessa olevaisessa. Se on myös sinussa, koska sinä olet. Sinun tehtäväsi on käyttää lääkkeesi eli omin juttusi sekä itsesi että heimosi hyväksi – koska se edistää kaikkien hyvinvointia. Lahjasi on siis syntymässä saatua ihanaa, joka innostaa sinun sydäntäsi, mutta on merkityksellistä myös meille muille. Olkoon se isoa tai pientä, Sinun Juttusi kuuluu maailmaan. Me, heimosi, voimme tukea sinua, jotta pystyt parhaiten ilmentämään itseäsi sekä sinun että meidän muiden hyväksi. Mutta sinulla on vastuu huolehtia itsestäsi, jotta lahjasi tulee näkyväksi. Samalla on yhteinen asiamme, että löydyt itsesi äärelle. Syrjäytyisikö kukaan, jos kaikilla olisi a) tukea oman juttunsa etsimiseen ja löytämiseen b) vastuu kollektiivia kohtaan sen toteuttamisesta?
Minulle itseni kanssa hellästi oleskeleminen, hetkenkin, on suorin tie yhteyteen syvimmän itseni kanssa. Valitsin siis vastaanottaa olemisen nautintoja sen sijaan, että olisin alkanut tehdä mitään tilassa, jossa minun ”piti” saada työ tehtyä. Kuulostelin, mitä juuri nyt oikeasti tarvitsisin ja haluaisin. Sillä hetkellä se olikin vapautta olla luomatta ja toteuttamatta mitään tiettyä. Itsensä helliminen, pieninkin elein, ”pakkojenkin” keskellä, kiepauttaa stressiin asettuneen, eteenpäin puskevan mielen vastaanottavaisempaan tilaan. Tilaan, jossa epämukavaankin toimeen löytyy leppoisampi ote, tai jossa kiireen keskellä huomaa nuuhkia ruusuja.
Lenkin aikana minulle alkoi spontaanisti nousta ideoita työhöni. Kylvyssä lekotellessani asiasta oli jo selkeä visio. Aloin iloisesti kipinöidä työtäni kohtaan, mutta valitsin vielä lepäillä. Se työ, joka minua kutsui, ei myöskään olisi olemassa minua varten, ellen minä olisi olemassa. Joten mihin muualle elämässä todella on kiire, kuin olemassaoloon?
Inspiraationi ei laskeudu häseltävään mieleeni, kaikkien ”pitäisien” keskelle. Se tarvitsee minut, ihmisyyden, läsnä olevaksi. Inspiraatio tarkoittaa kirjaimellisesti hengessä olemista. Ja voidakseni ilmaantua olemaan hengessä, minun on priorisoitava se mitä olen, eikä sitä mitä teen. Nautiskellessani olemisesta ja itseni hyvänä pitämisestä täytyn hengellä, omalla lääkkeelläni.
Ja parasta, mitä koskaan voin antaa on spirittini – se, mitä todella olen.
