Oletko haavoittumaton?

Kohtasin joulukuun keskivaiheilla yllättävän menetyksen. Kissamme Wiiru katosi. Wiiru tuli pieneen perheeseeni elämäntilanteessa, jossa oli tilaus ilolle ja jollekin uudelle. Iloa ja naurua Wiiru meille toikin, roppakaupalla. Vaan kuinkas sitten kävikään..

Kaikenlaisissa elämän myllerryksissä sitä on tullut oltua ja siivet ovat raapineet maata, vaan enpä muista kokemusta, joka olisi tällä tavalla satuttanut. Oman perheenjäsenen katoaminen on todella järkyttävä kokemus. Joku voi naureskella sitä, että kyse on kissasta. Enemmästä katoamisesta en välitä tietääkään ja olen todella pahoillani niiden puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan rakkaan ihmisen katoamisen.

Olen oman elämäni kohdalla tullut monta kertaa toteamaan mindfulnessista tutun lauseen: ”Elämä avautuu hetki hetkeltä”. Mitä kunkin ohuen verhon takaa kunakin hetkenä paljastuu, on täysi mysteeri. Elämä yllättää aina ja jatkuvasti ja tarjoaa tilanteita, jotka joko tyhjentävät tai täydentävät jaksamisvarastoja.

Tällä tahdon sanoa sitä, että verhojen takaa paljastuu usein ihan kokonaan uusi maailma. Ehkä ihmismieli ei kykenisikään käsittämään asioita, jos ne kaikki tulisivat yhtä aikaa. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen, kun sain ensimmäisen lapseni ja kuinka ajattelin silloin, että miten en ole aikaisemmin oikein ymmärtänyt vauvan saaneita ihmisiä.

Saman kummastuksen olen tiedostanut avioeron, kuolemanhetken näkemisen ja monen, monen muun asian omakohtaisen kokemuksen jälkeen. Suorastaan vähän hölmökin olo on ollut jälkikäteen siitä, etten todellakaan ollut ymmärtänyt, että tuollaista on ja mitä kaikkea se voi merkitä. Puhun nyt siis siitä, mitä tunteita erilaiset elämäntilanteet voivat aiheuttaa.

Esimerkiksi nyt tämä kissan katoaminen. Lyhtypylväissä olevat katoamisilmoitukset eivät ole itselleni enää pelkkiä papereita, vaan jotain ihan muuta. Ne kertovat tarinoita ihmisistä, joita on kohdannut iso huoli ja suru. Ja eläimistä, joilla voi olla hyvinkin paha olla. Lemmikin katoaminen on asia, joka pyörii mielessä koko ajan, se teettää paljon työtä ja ennen kaikkea herättää paljon tunteita. Oma katoamistarinamme ei ole päättynyt onnellisesti, vaan huoli ja toivo alkaa kääntyä suruksi. Epätietoisuudessa eläminen on sekin oma lukunsa ja se, miltä oman lapsen suru itsessä tuntuu.

Haavoittumattomuuden illuusio pitää meidät jollain lailla toimintakykyisinä – ja niin pitää ollakin. Miten sitä löytääkin itsensä kerta toisen jälkeen henkisesti polvillaan ja haavoittuneena? Haavoittuneena joutuu lähikontaktiin oman avuttomuuden, turvattomuuden ja syvien pelkojen kanssa. En tiedä sitten, mutta olisiko sieluvetoketjun avaamisella kerta toisen jälkeen jokin syvä viisautensa? Itse uskon niin ja oman tuoreenkin kokemukseni kanssa näen jo jotain orastavaa hedelmää. Mutta on tämä joskus niin älyttömän raskasta ja kamalan kaunista.

Ylös, alas ja ympäri hei. Ensin itketään ja sitten taas nauretaan. Ja arvet kulkevat mukana.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: