Tammikuisena tiistaiaamuna olin menossa Espoosta Helsinkiin seminaariin, jonka aiheena oli myötätunto. Nivelreumani takia käytän taksia, jonka tilasin normaalia paljon aiemmin sankan lumipyryn vuoksi. Jo tilausta tehdessäni keskus varoitti minua, että taksin saaminen kestäisi tavallista kauemmin. No, ei hätää. Puin untuvatakkini päälleni vasta vartin odoteltuani.
Katselin rauhassa ikkunasta ulos ja ihmettelin, että takseja näyttää kulkevan, mutta kukaan ei tule hakemaan minua. Tein muutamia syvähengityksiä orastavaa kiireen tunnetta helpottaakseni. Vielä oli riittävästi aikaa.
Puolen tunnin odotuksen jälkeen soitin ystävällisesti taksikeskukseen ja kerroin yhä odottavani autoa. Ei voi mitään, on ruuhkaa. Pyysin laittamaan jonotuslistalle tiedon, että yhä odotan. Tiedän, että taksikuskit joutuvat silloin tällöin tilanteeseen, että heidän saapuessa kyydin tilanneet ovat jo muilla keinoilla häipyneet paikalta. Halusin olla kiltti asiakas ja varmistaa, että kuskit tietävät minun yhä odottavan.
Minuutti minuutilta kävi selvemmäksi, että myöhästyisin seminaarista. Ja sitä myötä myös kiukku rupesi nousemaan. Untuvatakissa alkoi olla jo aika kuuma. Tunnin odotettuani soitin uudelleen taksikeskukseen. Äänensävyni jo kertoi, että kiehumispiste oli lähellä. Hyvin vaativasti tiedustelin, miksi juuri minun tilaustani ei yksikään taksi ollut vastaanottanut. Oliko syy kenties kaupunkikortissa, joka kertoo minun tarvitsevan apua? Diskriminoidaanko taksipalvelussa vammaisia?
Samalla tajusin, kuinka kiukun takana tunsin itseni täysin hylätyksi. Niin arvottomaksi, ettei kukaan halua minua edes kyytiin. Ja kuulin, miten lapsuudesta tuttu tuska huusi sisälläni: Kukaan ei halua minua! Kukaan ei rakasta minua! Ei edes taksikuskit! Hylätyksi tulemisen tunne oli hyvin todellinen, vaikka se kiukkuun naamioituikin.
Kuitenkin koko ajan rationaalinen mieleni tiesi, ettei minua kukaan ole hylännyt. Ihan naurettavaa, kyse on vain lumipyrystä. Ja taksikeskuksen tyttökin kaiken kiireen keskellä otti tehtäväkseen soittaa erikseen jollekin kuskille, jotta vihdoin saisin auton. Eli minusta todella huolehdittiin.
Mutta mieli ja tunteet olivat jo lähteneet sellaiseen piirileikkiin, jota ei niin vain saanutkaan pysäytettyä. Kiukkuiset ajatukset muistuttivat epäoikeudenmukaisesta kohtelusta vuosienkin takaa. Ja hylätyksi tulemisen tunne poltti rintakehässä ja kirveli silmien takana kuin leikki-ikäisenä, kun äiti ei tullutkaan noutamaan heti kylvystä. Onnellisuusvalmentaja minussa kehotti hengittämään rauhallisesti ja hyväksymään tilanteen. Mutta ehei! Ego ei ihan heti halunnutkaan päästää loukkaantumisestaan irti. Yksinkertaisesti sitä oli kohdeltu niin väärin!
Taksiin päästyäni onnistuin viimein pääsemään tunteitteni piirileikistä irti, sillä tajusin kaipaavani valtavasti ymmärrystä ja myötätuntoa. Ja samalla muistin, että olen menossa myötätunto-seminaariin. Mikä mahtava yhteensattuma! En voinut kuin nauraa! Maailmankaikkeuden huumorintaju on kerta kaikkiaan vertaansa vailla! Ja nauru vapautti minut tarkastelemaan tilannetta mielen ja tunteiden ulkopuolelta.
Minullehan annettiin oikein konkreettinen mahdollisuus oppia henkilökohtaisen kokemuksen kautta, miten harjoittaa myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan. Ja ihminen ei osaa olla myötätuntoinen muille, ellei hän ole sitä ensin itselleen. Ellei ensin tunnista ja hyväksy omia tunteitaan ja mielen kiemuroitaan. Ellei osaa asettua itsensä rinnalle ja sanoa, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu.
Niinpä hetken aikaa paijasin ja lohduttelin egoani. Kerroin sille ymmärtäväni hyvin, miten se oli vain yrittänyt puolustaa minua. Ja arvostin sen yritystä. Ja miten hylätyksi tulemisen pelko ja rakkauden kaipuu on kaikille tuttuja tunnetiloja, joita ei tarvitse hävetä. Ja ettei egoni tarvitse muuttua, se kelpaa ihan semmoisenaan.
Ja niin hyväksyvän minäni rakastavan katseen alla egoni kiukku ja suru sulivat pois. Kaikki oli oikeastaan ihan hyvin. Niin hyvin, että saatoin lähettää myötätuntoisia ajatuksia myös kaikille muille, jotka siinä lumipyryssä – ehkä luonnon armoille hylättyinä – pyrkivät selviämään kukin taholleen.
