Mies istuu työhuoneeni sohvalla. Asento jähmettyy. Näen hänen pidättelevän itkua. Kurkkua kuristaa. Minuakin itkettää. ”Iso mies itkee – säälittävää”, hän saa sanotuksi. Isot kyyneleet tippuvat käsille, hartiat tärisevät.
Näen pienen pojan, jonka isä kuoli aikana, jolloin isot pojat eivät saaneet itkeä. Näen miehen, jonka avioliitosta on tullut käytännön asioiden hoitamista, työstä menestyksestä huolimatta turhaa ja tyhjää. Miehen, joka miettii miten oikein elää, jotta olisi parempi olla. Hän on kuka tahansa meistä. Milloin me oikein aloimme häpeämään kyyneleitämme, itkuamme, herkkyyttämme? Milloin itkusta tuli heikkouden merkki?
Kyyneleet ovat yksi kauneimmista asioista ihmisyydestä. Ne syntyvät vain silloin, kun joku sisälläsi tulvii ylitse – yhtä hyvin suru tai pettymys kuin pakahduttava rakkaus, myötätunto tai ilo. Todellisuudessa kyynelillä ei ole mitään tekemistä vain surun tai ilon kanssa. Mikä tahansa joka täyttää sydämesi ääriään myöten, niin täyteen, ettet voi mahduttaa sitä sisääsi, tulvii kyynelin ylitse. Puhdistaen kaiken vanhan ja turhan vedellään.
On luonnollista, että me haluamme kaiken olevan onnellista ja positiivista, mutta ihmisyys on niin paljon muutakin. Se on tukahdutettua vihaa, joka syöksyy kutsumattomana esiin, surematonta surua ja totuuksia, joita emme näe. Se on pakenemista kiireeseen, ruokaan, viinaan tai työntekoon. Se on alakuloa ja masennusta. Väsymystä ja haluttomuutta.
Meillä on kaksi vaihtoehtoa – niin yksilöinä kuin kollektiivisestikin. Voimme teeskennellä, ettei kipua ole tai että syyllinen on aina jossain muualla kuin itsessämme. Kieltää, tukahduttaa ja kieltäytyä näkemästä. Tai voimme antaa itsellemme luvan olla. Olla monenlainen, monitasoinen ja rikas. Joissain asioissa pihalla, hajalla ja rikki. Ja joissain toisissa tilanteissa ehjä, selkeä ja tyyni. Tunteva ja analyyttinen. Intohimoinen ja hillitty. Leikkisä ja levollinen.
Kun sinulla on seuraavan kerran paha olo, anna itsellesi lupa kertoa tai ainakin ajatella, mitkä asiat satuttavat. Kerro konkreettisesti, mitä tapahtui. Itsekseen ääneen puhuminen toimii hyvin ainakin suihkussa, saunassa, keittiön lattialla tai omassa sängyssäsi. Kuuntele myös kehoasi. Mihin kohtaan sattuu? Mitä tunnet? Surua, pettymystä, vihaa, häpeää, yksinäisyyttä? Leuan ja hengityksen vapauttaminen auttaa päästämään tunteet ulos.
Itku on räkäistä, sotkuista ja onnetonta, lohduta itseäsi. Kuvittele, että otat itsesi syliin. Silitä käsivarsiasi tai kerro itsellesi, että olet paikalla. Näet ja lohdutat. (Tiedän, että tämä voi vaikuttaa aivan lapselliselta, mutta vastustaminen tuo suurimman kärsimyksen.) Anna itsellesi lupa olla juuri sitä, mitä tällä hetkellä olet. Ole itsesi puolella.
Meillä on mahdollisuus luoda uusi aika, uusi olemisen tapa omissa parisuhteissamme, perheissämme, työpaikoissamme ja harrastuksissamme. Uusi aika perustuu yhteisen hyvän rakentamiseen, lupaan ilmaista tunteita ja olla totta.
Lupa ilmaista tunteita ei tarkoita toisen syyttämistä ja likakaivon kaatamista toisen niskaan vaan oman kivun omistamista ja siitä vastuun ottamista, omille kyynelille ja vihalle luvan antamista niin, ettei satuta sillä itseään eikä toista.
Kun me pystymme katsomaan varjoamme, ilmaisemaan sitä ääneen, hyväksymään sen ja rakastamaan toisiamme kaikkien keskeneräisyyksien kanssa, olemme vapaita. Haava ei poistu teeskentelemällä ettei sitä ole. Se paranee nähdyksi tulemisella, lohdutuksella, toivolla ja rakkaudella.
Olimme kiukutelleet iltapesuista toisillemme 5-vuotiaan tyttäreni kanssa. Hän lähti vihaisena itkien suihkuun. Kuulin ensin itkun veden lorinan läpi, sitten alkoi laulu ja lopulta tuli hiljaista. Kuului kirkas oivalluksen heläköittämä ääni: ”Äiti, äiti, nyt mä sen hokasin. Itku on sitä, että sydän käy suihkussa!”
