Yhteiskunta toimii ja elämä on miellyttävää jos ihmiset luottavat toisiinsa, tekevät yhteistyötä ja huolehtivat toisistaan. Tähän tulee kaikin voimin pyrkiä. Eikö tämän pitäisi määrittää myös talouden suoriutumista?
Olemme onnistuneet lisäämään vaurautta, mutta emme elämän mielekkyyttä. Puhumme vapaudesta, mutta kaipaamme yhteyttä, liittymistä ja kuulumista. Olemme yksinäisiä yltäkylläisyyden keskellä vailla ihmismielen ylevyyttä.
Viimeisten vuosikymmenten aikana olemme pyrkineet kaikin voimin paisuttamaan taloutta emmekä ihmisten kokemusta hyvästä elämästä. Olemassaolemisen ihanteemme on ollut kapea. Elämän tarkoitukseksi on riittänyt vaurauden maksimointi.
Talouden koon kasvattaminen keinolla millä hyvänsä on pitänyt kiireisenä ja vieraannuttanut ihmisen paitsi omasta itsestään myös muista elämisen ytimistä. Kansalaisuus on kytkeytynyt kuluttajana olemiseen. Ihmisten välinen luottamus ja sosiaalinen eheys ovat rapautuneet.
Meitä kaikkia yhdistävät yksinkertaiset materiaaliset tarpeet, joiden täyttymistä taloudellisen toimeliaisuuden pitäisi ensisijaisesti varmistaa. Näitä tarpeita ovat puhdas ilma ja puhdas vesi. Maukas ja terveellinen ruoka. Merkityksellinen tekeminen ja vanhuuden turva.
Eikö taloudestamme uhkaa muodostua epätaloudellista taloutta jos tavoittelemme sen kasvattamista tuotteiden ja palvelujen määrää kaikin keinoin maksimoimalla? Toimeliaisuus ei aina kohdistu siihen, mikä on hyvän elämän kannalta olennaisinta. Älykiuas voi olla kiva, mutta se tuskin onnistuu lisäämään elämän merkityksellisyyttä.
Onko siis niin, että talouspolitiikan tavoitteena tulisi olla pitkän ja merkityksellisen elämän takaaminen kansalaisille mahdollisimman pienillä kuluilla kasvattamatta taloutta yhtään sen suuremmaksi kuin on välttämätöntä? Jos näin on, bruttokansantuote pitäisi ymmärtää bruttokansankuluna. Onko tässä vallankumouksellisen talouspolitiikan ainekset?
