Vuorella vain harva asia tapahtuu sovitulla kellonlyömällä. Silloinkin kun aika sovitaan, se muuttuu, koska lehmä vasikoi, autosta puhkeaa rengas, saapuu yllättäviä vieraita ja tie menee umpeen lumimyrksyn vuoksi. Aina tulee jotain. Ja kuitenkin, kuin ihmeen kaupalla, kaikki tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin.
Ajan kuluessa vuoristoelämästä ja sen rytmistä on tullut niin tavallista, etten aina havaitse muutoksia entiseen elämäntapaamme. Aleksi, suomalainen nuorimies, joka hoitaa lapsiamme, huomautti taannoin, ettei majatalollamme ole kelloa. Ei missään yhtä ainutta kelloa. Se oli vain huomio, sillä olimme samaa mieltä, ettei sinne sellaista myöskään tarvita.
Nekin, jotka eivät täällä asu, keksivät sanoa, että vuorella aika ikään kuin pysähtyy.
Kun vastikään siirryimme kesäaikaan, näytti kotikeittiömme seinäkello vielä kaksi päivää myöhemmin vanhaa aikaa. Vaikka vilkuilen kelloja tavan vuoksi, ei tunnin aikaero pistänyt silmään. Ilmeisesti myös minun suhteeni kelloon on muuttunut ratkaisevasti.
Aikakäsitykseeni on tullut laajempaakin joustavuutta. Olen ikäni tehnyt pikaisia päätöksiä ja toteuttanut ne mahdollisimman nopeasti. Olen toiminut spontaanisti, impulsiivisesti. Nyt huomaan heittäväni pulman tai haaveen ilmaan ja annan asian olla – tosin bosnialainen mieheni olisi tästä luonnehdinnasta eri mieltä. Balkanilainen tapa vain olla on aavistuksen rennompaa laatua kuin suomalainen: jo ruokapöydästä nouseminen saattaa saada kaverin toteamaan huvittuneesti “polako”, eli “älähän hättäile”.
Mutta todella: Pidän täysin käytännöllisenä ongelmanratkaisuprosessina sellaista, että tehtyäni pulmalle sen, minkä sillä hetkellä kykenen, jätän asian muhimaan. Heitän sen niin sanotusti universumin ongelmaksi ja katselen vierestä miten kaikki ratkeaa. Yritän jopa nauttia noista välitiloista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
Huomaan kiitollisena, että useimmat aikuisiän haaveistani ovat toteutuneet. Jälkikäteen on täysin mahdotonta sanoa miksi ja miten. Olen ainakin keskivertoisen oma-aloitteinen ja melko touhukas, mutta silti ajattelen, että haaveiden toteutumisessa on ollut mukana vähintään yhtä paljon onnenkantamoista kuin harkittuja toimia. Siksi tuntuu ihan yhtä pätevältä keinolta olla tekemättä (juurikaan) mitään kuin pyrkiä haluttuun suuntaan hampaat irvessä.
Haaveilin vuosia maalla asumisesta. Haaveilin lapsista ja koirista ja vuohista. Haaveilin siitä, että saisin kirjoittaa ja kuvata, avata huushollimme ovet tuntemattomille ja kestitä vieraita. Matka noista ensimmäisistä ajatuksista tänne vuorelle kesti vuosia, jopa vuosikymmeniä. Yritin tehdä fiksuja valintoja ja välillä oikoa reittiä. Ajattelin myös, että joistain haaveista tulee luopua, ikään kuin kaikkea ei voisi saada.
Hassua kyllä, nyt vanhemmiten minusta tuntuu, että ainakin melkein kaiken voi saada. Haaveet eivät toteudu ehkä juuri silloin tai siten kuin haluan, mutta elämän mittaisella matkalla aikaa riittää.
Nyt tiedän, että joskus muutamme pois tästä pienestä talosta. Tiedän, että vuorella asuminenkaan ei ole lopullista. Haaveilen isommasta talosta ja maatilasta. Haaveilen myös, että voisin viettää enemmän aikaa kaupungissa, lähempänä ystäviä, ehkä perhettänikin. Niiden aika on tulossa.
Pari päivää sitten kävelyllä nauroin itselleni, sillä toivoin viimeisten lumien sulavan nopeammin. Niin tavallista minulle! Lämpimässä kevätauringossa sanoin ääneen: “Sulavat sitten, kun on tarkoitus. Minulla on aikaa odottaa”.
Huiskin tässä välissä menemään, teen töitäni, kirjoitan ja hoidan elukoita, seuraan lasteni kasvua ja sijaan vieraille puhtaat lakanat. Ja sinä aikana todennäköisesti moni tähdellisempikin haave toteutuu – tai no, ainakin ne lumet sulavat.
Odottaminen ei tarkoita toimettomuutta, se meinaa, ettei minulla ole kiire sinne, minkä aika ei vielä ole. Että jokin ulottuvuus, jonka sieluni tunnistaa, ei ole vielä valmis. Minä voin odottaa, sillä lujemmin kuin koskaan uskon, että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan. Eikä se oikeastaan ole odottamista ollenkaan – se on elämää.
