Luin eräänä sateisen harmaana aamuna Ylen haastattelun suomalaisesta munkkikokelaasta. Hän kutsui luostarin ulkopuolista elämää ”maailmaksi” ja totesi ihanan sympaattisessa haastattelussa: ”Me ei olla mitenkään sen hurskaampia ihmisiä kuin muut, mutta meillä keskittyminen hengellisyyteen on helpompaa täällä kuin se olisi maailmassa, missä kaikki muut asiat sotkevat keskittymistä.”
Minä elän maailmassa. Elän totisesti maailmassa. Luin haastattelun vuoden ikäinen, kuumeinen jötkäle toisessa kainalossa (lapsen isä oli tietenkin koko viikonlopun poissa). Päivän mittaan kuumeinen jötkäle kieltäytyi syömästä vaikka oli nälkä, nukkumasta vaikka oli väsy. Kaikkein rauhallisin hän oli parkuessaan toiseen korvaani, joka oli jo miltei kuuro.
Nukutin lasta tunnin, ja juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen huudon sijaan, kissa rynnisti makuuhuoneeseen ilmoittaen, että on mehevien mourujen aika. Vauva ylös kainaloon huutamaan. Kävin laittamassa pitsan uunin ennen kuin olisin tuupertunut nälkään. Hetken päästä uusi yritys. Menihän siinä puolituntia. Ai hitto, pitsa on uunissa!
Kaivoin uunista palaneen pitsan, ja samalla hetkellä jötkäle alkoi parkua. Se teki saman noin kymmenen kertaa sinä aikana, kun söin mustaksi korventunutta pitsaani.
Minä ajattelin munkkia, joka kertoi, että heillä on luostarissa kolme tuntia päivässä jumalanpalvelusta. Minä en saanut omaa meditaatiohetkeäni edes vessassa. Vessa ei tunnetusti olekaan pyhä paikka äideille, se vastaa enemmän juna-aseman aulaa Mumbaissa.
Ajattelin myös parin viikon takaista keskustelua Facebookissa Hidasta elämää -bloggarimme Nepun kanssa. Haastavan äitipäivän jälkeen Nepu kirjoitti ehkä parhaan mietelauseen vähän aikaan: omm mai ääs. Voisin kehystää sen vessan seinälle. Keskusteluun osallistui onneksemme kolmen lapsen ihana äiti, kundaliinijoogaopettaja-Hidasta elämää -bloggarimme Noora. Noora totesi: “kuulostaa parhaalta joogaharjoitukselta”.
Mietin Nooran sanoja. Ja mietin munkin sanoja: “Meillä keskittyminen hengellisyyteen on helpompaa täällä kuin se olisi maailmassa, missä kaikki muut asiat sotkevat keskittymistä.” Jos joskus olen ruuhkaisessa kauppakeskuskuksessa ja hengitykseni alkaa muuttua stressaantuneeksi ja hätäiseksi, kuiskaan itselleni: “helppohan se on vuorilla meditoida, tämä se vasta on oikea harjoitus.” “Maailma” tai elämä on suurin haastajani ja opettajani. Ja keskeytykset, jotka tuntuvat – esimekiksi se, että välillä syön juosten palaneen pitsani ja suolaan sen kyynelilläni.
Vaikka kaipaan välillä paljon enemmän meditaatioita hiljaisuudessa kuin Mumbain juna-aseman aulassa (ja kadehdin kolmen tunnin jumalanpalveluksia, joissa saa olla ihan rauhassa) uskon, että mikään ei kasvata meitä henkisesti enemmän kuin elämä itse. Se, että tapahtuu asioita, joita emme osanneet ennakoida. Tapahtuu asioita, jotka polttavat viimeisenkin päreen. Tulee väsy ja itku. Kiukku ja huuto. Tulee se “omm mai ääs” -hetki.
Niin kauan kuin on ärsykkeitä, niin kauan voimme kokeilla, mitä olemme omm-mantroista tai rukouksista oppineet. Yksikään harjoitus ei irrallisena ole mitään, jos sitä ei pysty soveltamaan siihen hetkeen, kun nälkäisenä ja väsyneenä suolaa kyynelillään palanutta pitsaansa. Ja siellä se on se paras harjoitus: kaikkein kipeimmässä kohdassa.
Ja tiedättekö, sitä kutsutaan elämäksi.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
