Olen saanut viikonlopun aika todistaa jotain niin suurta ja maagista, että jokainen kerta kun ajattelinkin tapahtunutta tunnen kyyneleiden nousevan pintaan. Tälläkin hetkellä kauniit, onnen kyyneleet valuvat pitkin poskiani.
Kirjoitan tätä tekstiä kodissamme Torpparinmäessä. Lapsen lelut ympäröivät minut ja ruokapöydän alta pilkistää sinne tippuneet ruoanmurut. Nalleja, tyynyjä, sukkahousuja ja legoja on joka puolella.
On ollut aika jolloin tämä olisi häirinnyt minua suunnattomasti, aika jolloin tunsin voivani olla onnellinen vain siistin ja seesteisen ympäristön äärellä.
Yhä edelleenkin rakastan puhtautta, siisteyttä ja kauneutta. Esteetikkonakin minut on tunnettu. Mutta tämä onnen tunne, joka sisälläni juuri nyt loistaa, ei ole millään tavoin riippuvainen siisteydestä eikä huku sotkuun tai häviä sotkun myötä.
Imuri, joka nurkassa odottaa saa odottaa vielä hetken kun sormeni haluaa kirjoittaa. En edes tiedä mitä haluan sanoa. Tunnen vain suurta tarvetta kirjoittaa.
Viime viikonloppu voimaannutti minua niin, että tuntuu kuin jokin universumin kosminen salaisuus olisi raottanut verhoaan ja näyttänyt jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhtä kirkkaasti.
Jotain sellaista, josta mielen ja sydämen ymmärrys kaiken olemassa olevan suuresta viisaudesta ja älyllistä suuremmasta universumin järjestyksestä siirtyi taas syvemmälle tasolle.
Ymmärryksestä totuuden tuntemiseen. Tietoon, jonka tietää todeksi joka solullaan. Varmuutta aivan uudella tasolla. Syvää tietämystä siitä, että jokin on totta.
Tuo tunne on niin valtavan kaunis ja lohduttava, että en löydä sille sanoja. Tiedän vain, että pikku tytöstä asti, isäni kuolemasta saakka kantamani uskomus siitä, että en olisi rakastettu ja hyvä juuri sellaisena kuin olen tuntui murenevan taas pienemmäksi.
Tunnen itseni nyt paljon vapaammaksi.
Tapani miellyttää muita hakemalla heidän hyväksyntäänsä tuntuu menettävän minusta otettaan. Pikkuhiljaa.
Olen vapauden äärellä. Vapauden, jollaista voi kokea vain päästämällä irti ja antautumalla jollekin suuremmalle viisaudelle kuin mitä tietoisen mielemme avulla voimme ymmärtää. Antautumista elämälle.
Olen aina uskonut, että kaikki on mahdollista. Kuitenkin verhonnut itseni viittaan, joka on estänyt minua olemasta täysin paljas ja rehellinen muiden ihmisten ja itseni edessä.
Vaikka olen ollut avoin, on tuo viitta suojannut syvintä olemustani ja estänyt minua antautumasta täysin elämän virran vietäväksi. En ole uskaltanut luottaa olevani täysin hyväksytty omana itsenäni. Omine vahvuuksineni, omine kipukohtineni.
Olen odottanut itseltäni täydellisyyttä. Virheettömyyttä.
Viikonloppuna manifestoitui suuri asia, jonka olin nähnyt jo vuosia sitten. Meillä alkoi yritykseni HIMAn ensimmäinen 8 kuukauden mittainen henkisen kasvun pilottikoulutus.
Jotain tuota koulutustakin suurempaa sai viikonlopun aikana alkunsa kun 22 hengen ryhmämme kokoontui ensi kertaa. Sain kylpeä niin suuressa hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirissä, että se avasi minussa jotain, joka on ollut lukossa lapsuudestani saakka.
Niin paljon kuin koin antavani oppilailleni, niin paljon sain myös itse. Ja enemmänkin.
Seisoessamme ryhmän kanssa roihuavan takkatulen ääressä, kirjoittamamme loitsun siunauksessa, kaikki yhdessä valmiina heittämään pois asioita, jotka rajoittavat meitä, myös minä heitin pois tuon näkymättömän viitan, joka on estänyt minua hyväksymästä itseäni täysin.
Puhdistavat kyyneleet, jotka edelleen valuvat pitkin poskiani kertovat minulle rakkaudesta. Rakkaudesta, jota tunnen itseäni kohtaan. Rakkaudesta siitä tietoisuudesta, että minä olen kaikki.
Minulla on niin paljon annettavaa tälle maailmalle, että en kykene sitä edes ymmärtämään. Uskallan juuri nyt rehellisesti sanoa, että rakastan itseäni. Rakastan kehoani. Minä olen ansainnut kaiken onnen, kaiken rakkauden, kaiken hyvän.
Tiedän myös sen, että sinussa on tuo sama rakkaus sisälläsi. Potentiaali, joka siirtää vuoria. Valo, jota maailma odottaa ja janoaa. Sinulla ja minulla on jotain hyvin suurta ja tärkeää annettavaa tälle universumille. Jotain, joka ainutlaatuista juuri sinulle.
Me olemme se, mitä tämä maailmaa tarvitsee. Ja vain täyden paljauden. Täyden itsen hyväksynnän kautta annamme sen, mitä meillä on annettavaa. Häpeilemättä. Peittelemättä. Pelkäämättä.
Se, miten asiat ovat jälleen kerran eteeni näyttäytyneet on sanojen tavoittamattomissa. Olen vain niin kiitollinen. Nöyrä universumin kauneuden ja viisauden edessä.
Elämä on kuin taianomainen leikkikenttä. Mitä enemmän sitä yritän ymmärtää, sitä kauemmaksi se katoaa. Kun vain antaudun, saan kokea sen taian ja kauneuden.
Mitähän taianomaisen kaunista koenkaan taas tänään?
Kiitos, kiitos, kiitos.
Rakkaudella,
Laura
_____________
Teksti on kirjoitettu marraskuussa 2014 ja julkaistu myös HIMA Happinessin nettisivuilla. Kiitos vielä upealle HIMA Wisdom ryhmällemme, jonka kanssa saamme todistaa syvää puhdistavaa kasvua ja elämän kauneutta yhdessä.
