Tällä kirjoituksella käynnistän kolmen artikkelin teemasarjan aiheesta ”Äitihaava”. Vaikka tämä artikkelisarja käsitteleekin aihetta äidin ja tyttären näkökulmasta, uskon että aika moni mieskin pystyy samaistumaan tähän aiheeseen. Inspiraation tähän aiheeseen olen saanut Bethany Websterin blogikirjoituksista.
Miksi minä tyttärenä kovin usein tunnistan äitini kivut, uhraukset ja kärsimykset ja koen olevani niistä vastuussa? Miksi saatan kokea, etten voi olla parempi tai menestyä äitiäni paremmin tietyillä elämänalueilla? Tai en voi tehdä toisenlaisia valintoja, mitä äitini teki elämässään?
Mitä tunteita ja ajatuksia seuraavat lauseet saavat aikaan sinussa:
”Mitä kaikkea äitini onkaan joutunut tekemään ja kärsimään puolestani. En voi olla näin itsekäs!”
”Jos toimin näin, pahoittaisin äitini mielen.”
”Jos pahoitan äitini mielen, hän ajattelee, etten välitä hänestä.”
Äitihaavalla tarkoitetaan muun muassa sitä, miten tiettyjä naiseuden (tai ihmisyyden) malleja siirretään jatkuvasti eteenpäin, sukupolvelta toiselle. Nämä toimimattomat mallit ja selviytymisstrategiat aiheuttavat meille monenlaisia ”oireita”, tunteita ja olemisen kipuja, joita tässä luettelen esimerkinomaisesti:
- Häpeäntunne; jatkuva tunne, että minussa on jotakin vikaa.
- Syyllisyydentunne siitä, jos haluaisin tai toivoisin itselleni jotakin erityistä. Jatkuva tunne että olen syyllinen toisten huonoon oloon. Olen liian itsekäs, minun ei saa ajatella omaa etuani.
- Itsearvostuksen puute; en koe olevani riittävän hyvä ja vertailen sen vuoksi itseäni jatkuvasti muihin.
- Minun pitää olla tietynlainen tai ”pienentää” itseäni, jotta minua rakastetaan tai olen hyväksytty muiden silmissä.
Nämä tunteet ja uskomukset voivat näyttäytyä elämässä esimerkiksi seuraavin toimintatavoin:
- En voi olla oma aito itseni, etten olisi uhka muille ihmisille.
- Sallin toisten kohdella itseäni huonosti, en osaa pitää puoliani – en todennäköisesti edes tunnista omia rajojani.
- Omaan herkät tuntosarvet, huolehdin ensisijaisesti muista ihmisistä ja vasta sen jälkeen itsestäni – jos on aikaa.
- Toisaalta saatan tietyissä tilanteissa olla liiankin jäykkä ja ehdoton, jopa määräilevä.
- Itseni sabotointi voi näkyä monin tavoin; tunnesyömisenä, en salli itselleni hyviä asioita tapahtuvaksi jne.
- Usein on havaittavissa erilaisia kehon ja mielen oireita, kuten kiputiloja, syömishäiriöitä, riippuvuuksia, masennusta ja epämääräistä ahdistusta.
Kuulostaako tutulta? Itselläni ainakin osa edellä mainituista on hyvinkin tuttuja tunnetiloja, uskomuksia ja toimintamalleja, ja joista parasta aikaa opettelen pois ja sisäistän uusia, itselleni toimivia tapoja elää ja tuntea 🙂
Vaikka yhteiskunta on jo monella tavalla muuttunut vaikkapa 100 vuoden takaisesta, saatamme edelleen kantaa mukanamme monenlaisia perintöjä sukupolvien takaa. Äidit ovat sukupolvelta toiselle antaneet (useimmiten tiedostamatta) perimänä tyttärilleen sellaisia malleja, jotka estävät heitä kasvamasta ja kehittymästä omaksi aidoksi itsekseen. Itseään rakastavaksi naiseksi, joka on täydellinen juuri sellaisena kuin hän on. Miksi näin käy?
Ollessamme pieniä, me kaikki olemme vahvasti riippuvaisia siitä, että äiti tai muu läheinen pitää meistä huolta. Opimme jokainen herkästi vaistoamaan äidin tavat kohdata lapsi ja hoivata omaa lastaan. Jotta ylipäätään selviydymme ensimmäisistä elinvuosistamme hengissä, joudumme sopeutumaan siihen maailmaan, jossa elämme.
Tämä sopeutuminen voi tarkoittaa tytön ja naisen maailmassa esimerkiksi sitä, että olemme lojaaleja äidille, mukaudumme äidin tunteisiin ja tahtoon. Pieni tyttö ei halua ottaa riskiä, että äiti hylkäisi, niinpä hän joutuu itse muuntautumaan siitä kuka ja mikä hän todellisuudessa olisi. Käänteisesti ilmaisten voi käydä niin, että tyttö/nainen ei uskalla näyttää maailmalle koko potentiaaliaan, koska hän on oppinut pelkäämään ristiriitoja ja hylkäämistä.
Minä ajattelen, että monet äidit ovat kasvattaneet tyttärensä kantamaan sitä samaa vastuun, vihan, katkeruuden, pettymyksen, kärsimyksen ja jopa marttyyriuden taakkaa, mitä heidän äitinsä ovat heille antaneet perintönä. Tämä kaikki on ollut suurelta osin tiedostamatonta, uskomus- ja tunnemallien siirtoa sukupolvelta toiselle.
Totuus on kuitenkin se, ettei kukaan lapsi, tyttö tai poika, nainen tai mies, voi olla vastuussa äitinsä elämästä, tunteista ja reaktioista. Eikä heidän myöskään tarvitse siten pelastaa äitiään hänen omilta tunteiltaan, vaan vastuu kuuluu palauttaa omistajalleen. Mikään määrä uhrauksia ja vastuunkantoa ei kuitenkaan tulisi riittämään.
Miltä tämä sitten näyttäytyy äidin näkökulmasta?
Olen itse neljän lapsen äiti ja voin tunnustaa jatkaneeni tätä perintöä monelta osin myös omille lapsilleni (joista kolme on tyttöjä). Mutta mikä tärkeintä, olen jo havahtunut ja herännyt tämän ilmiön äärelle, ja se on muutoksen alku! Koen paljonkin syyllisyyttä siitä, mitä olen jo ehtinyt siirtää seuraavalle sukupolvelle. Silti koen, ettei liika syyllistyminen hyödytä ketään, syyllisyyden tunnetta tarvitaan vain sen verran, että muutos käynnistyy, sitten siitä on syytä päästää irti. Minulla on aina vain tämä hetki, ja valinta, mitä päätän tehdä juuri nyt.
Joyce Maynard on kirjoittanut (vapaa suomennos): ”Eivät vain lapset kasva. Vanhemmatkin kasvavat. Niin paljon kuin me seuraamme sitä mitä lapsemme tekevät elämällään, hekin seuraavat sitä, mitä me aikuiset teemme omalle elämällemme. En voi komentaa lastani kurkottamaan kohti aurinkoa. Kaikki mitä minä voin tehdä, on kurkottaa itse kohti aurinkoa.”
* * * * * * * * * *
Kysymyksiä sinulle, nainen tai mies: Millaisissa tilanteissa sinä
- olet usein pettynyt itseesi tai jopa vihaat itseäsi?
- pienennät itseäsi, et anna itsellesi lupaa loistaa ja olla oma itsesi?
- pelkäät tai olet varovainen ja ylivirittynyt, ja reagoit herkästi muiden sanoihin ja eleisiin?
- koet olevasi tilanteen uhri?
- yrität ratkaista muiden ihmisten ongelmia, jättäen omat tarpeesi huomioimatta?
- jäädytät kehoosi sellaiset tunteet ja reaktiot, jotka haluaisivat tulla esiin, koska se ei ole sopivaa käytöstä? Vihan, raivon, pelon, pettymyksen, surun tunteet? Jopa rakkauden, ilon ja nautinnon tunteet?
Jos havaitset itsellesi tyypillisiä toimintamalleja näistä esimerkeistä, voit pohtia, mikä rooli äitihaavalla voisi olla niissä?