Kyllä sitten on ”kiinnostavaa” seurata tätä tasa-arvoisen avioliittolain ympärillä vellovaa keskustelua ja ihmisten eroamisia, milloin mistäkin organisaatiosta ja mistä syystä. Ja kuka esittää viisaimmat perustelunsa osoittaakseen olevansa oikeammassa kuin joku toinen. Tuomiopuheiden kevät on kukkeimmillaan.
Ajattelun ja tunnustelemisen aihetta keskustelu kuitenkin minussa herättää. Yritän ymmärtää. Ihmisyyden syvimmässä olemuksessa ollaan. Voi että: egossa ja rakkaudessako jälleen?
Jokaiselle meille on annettu oma polku, elämäntehtävä ja kehitystehtävät. Tulemme erilaisista kulttuureista; eri maista, erilaisista perhekulttuureista, puhumisen kulttuureista ja niin edelleen. Tulokulmamme asioihin on lähtökohtaisesti aina eri kuin toisen ihmisen tulo- tai tulkintakulma.
On niin helppoa arvioida ja arvostella. On niin ihmisyyttä tarkastella toista ihmistä oman polun; oman ajattelutavan, kehitysasteen ja omien arvojen kautta. On niin helppoa nähdä hyvyys tai hyvä tarkoitus itsessä ja niissä, jotka ajattelevat asioista samalla tavoin kuin itse ajattelen. Samalla tavalla ajattelevien kesken rakkaus voi virrata ja ilokin ilmestyä, ellei sitten kateus pääse porukassa poikimaan.
Tommy Hellsten kirjoittaa: ”Egon eräs strategia on oikeassa oleminen. Voidakseen kokea olevansa oikeassa ego tarvitsee lähelleen ihmisiä jotka ovat väärässä.” Ego on meissä se osa, joka kilpailee, pöyhkeilee, etsii omaa etuaan, pinnistelee päämäärätietoisesti päästäkseen jalustalle ja ihailun kohteeksi. Kuka näissä keskusteluissa pyrkii loistamaan ja olemaan näppärä ja niin fiksu että?
Niinpä niin. Varjoja langettamallako maailma paranee? Olen omassa päivätyössäni, jossa olen tekemisissä hyvin erilaisista uskonnollisista perinteistä ja ajattelutavoista lähtöisin olevien ihmisten kanssa, pistänyt ilolla merkille sen, että aina silloin, kun puhutaan rakkaudesta, puhutaan yhteistä kieltä ja ollaan samalla puolella. Sama pätee, ei pelkästään uskonnollisiin ryhmittymiin, myös muihin viiteryhmiin, joiden koheesiota vahvistetaan tekemällä tiukkaa opillista tai arvorajaa ulkoryhmiin.
Rakkaudessa on jotain aseistariisuvaa ja herkistävää. Minusta tuntuu aina vain enemmän siltä, että yhä uudelleen katse pitäisi kääntää itseen. Kaikenkarvainen puhdistustyö tulisi lähteä liikkeelle itsestä. Kukin meistä kulkee omaa polkuaan omassa tahdissaan.
Voinko rakkaudella katsella toisen kulkua omalla polullaan?
Voinko katsoa myös omaa taivallustani luottaen siihen, että jokaisella askeleella, kohtaamisella ja pysähdykselläkin on tarkoituksensa?
Voinko luottaa siihen, että sekä sinä että minä päädymme lopulta siihen, mihin on tarkoitus mennä?
Voinko tänään aloittaa rakkauden esteiden raivaamisen itsestäni?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
