Istun ystäväni kanssa keittiön pöydän ympärillä. On työltä varastettu maanantai-aamu, juomme teetä ja juttelemme asioista, jotka ovat mielessä päällimmäisinä. Tällä(kin) kertaa rakkaudesta ja parisuhteesta.
Ystäväni on huolissaan siitä, että tulee petetyksi uudessakin suhteessa. Vanhassa suhteessa pettäminen oli ollut arkipäivää ja on jättänyt syvät arvet. On vaikeaa luottaa, vaikka uusi suhde on avoin ja perustuu syvään rehellisyyteen.
Toinen ystäväni pelkää parisuhteisiin liittyvää omistushalua ja pikkumaisia tunteita. Säröjen syntymistä, kauneuden häviämistä, ystävyyden kadottamista. Pelkää jo ennen kuin mitään on alkanutkaan, pelkää teoreettista mahdollisuutta hävittää jotain, mikä voisi ehkä olla.
Ystävieni huolet jäävät pyörimään mieleni taka-alalle. Ymmärrän heitä. Heidän huolensa ovat todellisia. On helppo eläytyä niihin. Ne ovat tai ovat olleet monien meistä parisuhdetodellisuutta.
En kuitenkaan pääse irti ajatuksesta että on olemassa jotain muuta. Toisenlainen tapa rakastaa, ja toisenlainen tapa elää rinnakkain. Enkä tarkoita sitoutumattomuutta ja egoistista vapaudenkaipuuta, ainoastaan tosiasioiden hyväksymistä.
Miksemme voisi rakastaa jollakin muulla tavalla? Käsityksemme rakkaudesta on ajassa ja paikassa – siis historiallisesti – muodostunut kuva. Se on alati mielemme kartan vanki ja aina enemmän kuin pystymme ymmärtämään.
Olemme niin tottuneita ajattelemaan rakkautta omistamisen kautta, että on vaikea saada edes mielikuvaa, mitä se voisi olla ilman sitä. Omistamisen halu jonkunlaisena mielenmaisemana tai juridisena siteenä on ollut vuosisatoja – ellei tuhansia – rakkauden pari. Ilman niitä rakkaus on ollut lainsuojatonta. Ei liene mikään ihme, ettemme osaa rakastaa pelkäämättä rakkauteen liittyvää vapautta.
Kuitenkin kiistaton tosiasia on, ettei toista voi omistaa. Ei edes tunnetasolla. Saatamme hakea turvantunnetta lopullisuuden ajatuksesta, mutta en tiedä ketään, joka sittenkään valitsisi tulla rakastetuksi vain velvollisuuden- tai vastuuntunteesta. Onko se edes rakkautta? Eikö se lankea jo sanan määritelmän ulkopuolelle?
Periaatteessa on vain tämä hetki. Kuinka voisit luvata tulevaisuuden minäsi puolesta jotain? Uskollisuutta, ikuista rakkautta, mitään? Mitä muuta voi tehdä, kuin päivittäin valita toisen? Uudestaan ja uudestaan, ja sellaisena kuin hän on. Inhimillisenä, hengittävänä, ihmisenä jonka rinnalla haluat olla. Sitä on vaikea varmistaa etukäteen. Luvata toiselle tai pyytää toiselta.
Rakkaudessakin jätämme helposti elämättä tässä hetkessä, nyt. Pelkäämme jotain tulevaisuudessa niin paljon, että emme uskalla rakastaa vain tässä, vain nyt. Pelko siitä, mitä joskus voisi tapahtua estää antamasta mahdollisuutta saada tässä hetkessä kaikki.
Rakastaa voi vain nyt, ei tulevaisuudessa. Rakkaus ja tämä hetki kulkevat aina käsikkäin. Emme koskaan voi luvata tulevaisuuden minämme puolesta, että sekin rakastaa, samalla tavalla ja samaa henkilöä.
Deepak Chopra päättää erään rakkausmeditaationsa näin: Thank you for sharing your love with me.
Pidän siitä ajatuksesta. Mitä enempää voi pyytää tai saada?
Lisää kirjoittajan ajatuksia rakastamisesta löydät kirjasta Jotta voisin rakastaa.
Jotta voisin rakastaa -kirja purkaa ihanan inhimillisesti sitä, miksi rakkaus on toisinaan niin pelottavaa ja miksi se saa meidät käyttäytymään mitä kummallisemmilla tavoilla. Kirjassa yhdistyvät hauskat, samaistuttavat tarinat ja syvä viisaus, joka rohkaisee meitä tuntemaan pelkomme. Sillä vain siten voimme valita rakkauden.
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Blogeissa.
