Keskiviikkokolumni: Ketunlenkkien kautta kotiin

KeskiviikkokolumnistitOlen vuosien varrella joskus miettinyt vanhaa elämääni kotikonnuilla, siellä mistä lähdin parikymppisenä ”maailmalle”. Olo on ollut kummallinen: en ole muistanut vanhasta juuri mitään, ihan kuin olisin muistellut jonkun toisen ihmisen elämää. Olen surrut sitä, että olen unohtanut niin paljon enkä ole tuntenut kuuluvani oikein mihinkään: en omaan sukuuni tai vanhaan paikkakuntaani. Enkä siltikään ole oikein osannut tehdä juurettomuuden tunteelle mitään. Olen kärsinyt koti-ikävää.

Tiedostin noin vuosi sitten, että jotain minussa lähti muuttumaan. Taisi se tapahtua jo paljon aiemmin, mutta tiedostaminen tapahtui vuosia myöhemmin. Olen saanut monta mahdollisuutta palata vanhoihin maisemiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin lempeän ohjauksen saattelemana saanut tutustua entiseen elämääni uudelleen. Lohdullista on ollut kuulla, että moni muukin on unohtanut, mistä oikeastaan on alun perin ollut kotoisin.

Tapasin ”vanhan” kaverini kouluajoilta ”sattumalta” joitakin viikkoja sitten. Olemme käyneet monta keskustelua ja muistelleet lapsuuden ja nuoruuden vaiheita, kouluajan opettajia ja kaikenlaisia hahmoja menneisyydestä ja naurettu niin, että oksat pois ja jotain hyvin merkityksellistä asettui kohdalleen. Muistin sittenkin asioita ja samalla muistin itseni; olen se sama, joka vauvakuvissa katsoo kuvaavaa suoraan silmiin niin, että sielu näkyy kilometrin päähän.

Ääneen olemme ystäväni sanoittaneet kokemusta siitä, että aivan kuin olisi tehnyt valtavan ketunlenkin siellä ja täällä ja tullut lopulta siihen, mitä oli silloin joskus. Nyt kun kirjoitan ketunlenkeistä, tunnen väsymystä. Ihan kuin sitä olisi juossut vuosia itsensä ihan uuvuksiin.

Kuluneet vuodet ovat olleet kokemusten keräämisen vuosia. Jossain määrin tuntuu siltä, että nuo vuodet ovat olleet niitä, joiden aikana on pitänyt kulkea myös iso kierros itsestä poispäin. Sitäkö se raju irtiotto kotoa nuorena tarkoittaa, että pitää katkaista napanuora ja saatella itsensä maailman tuuliin oppimaan ja ottamaan etäisyyttä itseensä?

Oikeasti on tainnut käydä niin, että jossain kohtaa olen huomaamattani jo kääntynyt takaisinpäin. Kun vaeltaa riittävän kauas, alkaa kotipesä kutsua takaisin. Riittävä määrä kärsimystä teki tärkeän tehtävänsä. Pakosti tämä on ollut se kohta, jossa sanoin itselleni muutama vuosi sitten, että ”kiitos, tämä määrä kärsimystä on minulle riittävästi”.

Siinä kohdassa taisin tehdä täyskäännöksen takaisin sinne, mistä joskus lähdin liikkeelle. Eväsreppuun on kertynyt matkan varrella kaikenlaista evästä. Laastaripaketti näyttää kyllä kovin tyhjältä – muutama haava matkalla on saattanut tulla ja arpia on sielussa sata ainakin. Vaan on repussa paljon hyvää ja herkullistakin evästä, viisauden siemeniäkin ehkä.

Tässä hetkessä olen suunnattoman kiitollinen. Uupumukseen sekoittuu valtava määrä iloa. Katselen palapeliäni ihmetyksellä: miten viisaasti se onkaan matkan varrella rakentunut. Kun menee kauas, voi nähdä lähelle. Kun on kaukana itsestään, voi lopulta nähdä itsensä kokonaan.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Tikapuut rakkauteen – Tehtäväkirja

    18,60  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Tikapuut rakkauteen -kirja

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Tunnepaketti

    43,60  39,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin