Voisiko herkkyys olla suurin voimavaramme? Olisiko mahdollista, että juuri sillä hetkellä, kun päätämme antaa luvan itsellemme särkyä, me annamme paradoksaalisesti itsellemme luvan tulla vahvaksi?
Meillä on sisäänrakennettu tarve olla vahvoja, pärjätä. Herkkyys, suru ja kipu sekä niiden äärelle pysähtyminen luetaan monesti heikkoudeksi. Voisiko olla, että olemme tehneet itsestämme kovia ja tavoitehakuisia, koska pelkäämme, ettemme olekaan rakkauden ja hyvän arvoisia juuri sellaisina kuin olemme? Meidän täytyy saavuttaa ja suorittaa, jotta joku antaa meille hyväksyvän katseensa tai kehuu suoritustamme. Näin koemme jälleen tehneemme jotain oikein ja tunnemme olemassaolomme oikeutetuksi.
Onko sen pienen, rakastavien ja ihailevien katseiden alle syntyneen lapsen puhtaus ja viattomuus kadonnut meistä jonnekin matkalla? Laskeeko meidän arvomme elämän ja rakkauden silmissä kun vuosia, valintoja ja tekoja tulee mittariin? Ehkä olemme vain tulleet epävarmoiksi ottaessamme muiden vaatimukset uhkina omalle perimmälle arvollemme, sille jonka saimme syntymässä. Sen arvon nimi on rakkaus, ja määrä, mittaamaton.
Rakkautta ei voi sanoin selittää. Miljoonat runoilijat, lauluntekijät, maalarit ja muut taiteilijat tekevät siitä jatkuvasti tulkintojaan, silittävät sen pintaa, mutta jos joku olisi onnistunut sen kaikessa hämmästyttävyydessään laittamaan purkkiin, olisi hän kenties aikamme tunnetuin ihminen. Voiko todella, tieto koskaan yltää sinne minne suudelma, itku tai nauru kantaa? Voisiko kokeminen itsessään, olla elämän tarkoitus?
Itku ja nauru, yhtä tärkeitä, yhtä isosti meitä itseämme.
Olivat näiden pelkojen juuret sitten syntyvää edeltävässä ajassa, varhaislapsuudessa, kulttuurissa tai jossain muualla, meillä on täysi voima sisällämme muuttaa uskomuksiamme ja uskaltaa toimia sydämestämme käsin joka ikinen päivä, joka ikinen hetki joka ikisellä valinnallamme.
Ajatukset suuntautuvat aina tulevaan tai menneseen, eivätkä koskaan pysty tavoittamaan juuri tätä hetkeä. Kun ajatus syntyy, se havainnoi jo jotain hetki sitten tapahtunutta. Ajatus on reaktiivinen tapa hahmottaa elämää. Antautumalla tuntemaan tässä hetkessä syntyvä tunne, avaamme jotain tässä hetkessä olevaa. Jotain mikä on sanojen tuolla puolen. Tiedät varmaan tunteen, kun et löydä sanoja kuvaamaan jotain hetkeä. Sellaiset hetket koskettavat meissä jotain aluetta, jossa menemme tunnetasolla entistä syvemmälle lähemmäksi Olemista ja sen kauneutta. Itku ja nauru, yhtä tärkeitä, yhtä isosti meitä itseämme. Yhtä ihmeellisiä polkuja, pieniä siltoja, meihin itseemme.
Vaati suurta rohkeutta kohdata suurta herkkyyttä, mutta jokainen hetki on uusi alku elämän silmissä ja ainoa joka lopulta voi meidät tuomita, tai vapauttaa, katsoo meitä peilistä.
