Teksti: Katja Pellikka-Mikkonen
Kirjoittaminen on minun henkireikäni, paineiden purkukeino, tapa käsitellä monenlaisia asioita. Tanssi ja voimistelu antavat minulle hyvän fiiliksen. Kehon avulla tahtoisin kertoa tarinoita – niitä on monta sisälläni – mutta tarvitsen vielä enemmän rohkeutta heittäytyä. Yksi haaveeni olisi harrastaa teatteria ja oppia sitä myöten heittäytymään erilaisiin rooleihin. Olikohan tässä nyt liiallista draaman halua?
Vaikka tykkäänkin kirjoittaa, niin aina se ei ole helppoa. Usein haudon aihetta päässäni tietyn ajan, jonka jälkeen laittelen yksittäisiä sanoja ja lauseita tyhjälle pohjalle. Joskus aihe koontuu siitä hyvinkin nopeasti, joskus se vaatii monta hahmotelmaa ennen kuin olen tyytyväinen. Näihin kirjoituksiin suhtautumiseni on luonteva ja nämä syntyvät omasta halusta jakaa jokin teema. Mutta koulutehtävien suhteen asia ei olekaan niin selvä. Koen niiden kohdalla enemmän paineita sen suhteen, että ne pitäisi osata kirjoittaa ”oikein”. Asettelut, kielelliset seikat ja faktojen sisäistäminen päähän. Ja koska aikaa on toisinaan vähemmän kuin mitä saan niille annettua, niin tehtävää palauttaessa minulla velloo sellainen olo, että teksti ei ole vielä valmis. Totta kai haluan, että nämäkin tekstini olisivat monelta seikaltaan moitteettomat, mutta fiilis on loppujen lopuksi tärkein lähetys hetkellä. Se tunne, että olen saanut koottua sen mitä halusinkin sanoa.
Sitten tanssi ja voimistelu. Syrjälän Teemu on kirjoittanut jossain tekstissään tanssista ja siitä nauttimisesta. Jäin pohtimaan sitä itseni kohdalla. Kehon liikkeillä ja musiikilla on minuun suuri vaikutus. Showtanssi tuo minulle hyvää oloa, saan vahvistaa erilaisin liikkein kehoani, kokea erilaisia rytmejä ja ennen kaikkea pitää hauskaa. Voimistelulliset, virtaavat liikkeet saavat minussa aikaan erilaisen tunteen. Se on sieluani rauhoittavaa ja eheyttävää, se on syvien tunteiden häivähdyksiä. Olipas runollista, mutta antaessani sydämen mennä niihin liikkeisiin mukaan, koen syvää mielihyvää.
Ongelma vain on se, että toinen ääni sisälläni (saattaa niitä olla enemmänkin kuin yksi) kertoo minulle, että voidakseni ilmentää jotain ulos, minun pitäisi osata teknillisesti paremmin (niin tanssin kuin kirjoittamisenkin suhteen). Haluan kyllä kehittyä ja se on myös tavoitteeni, joka tietysti vaatii ärsyyntyneitäkin hetkiä. Mutta seinä tulee vastaan siinä, että odotan itseltäni enemmän – odotan ammattitanssija tasoa, johon eivät rahkeet missään muodossa edes riitä (saati edes itsekurini). Ikään kuin en saisi nauttia täysillä, koska siihen ei ole syytä tällaisella ”amatöörimaisuudella”. Onko siis ihme, että jossain kohti hiertää.
Taivas, miten hölmöä, jos ei nauti tekemisistään vain siksi ettei osaa tarpeeksi. Siinähän se kaiken tärkein olemus onkin – nauttimisessa. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että tekee niillä taidoilla millä osaa, kunhan vain saa siitä ilon. Ja kyllähän minä hyvin usein nautinkin, enemmän nautin kuin säälittelen itseäni. Niinä joinakin harmaina iltoina tuo kimeä ääni päässäni vain kuiskii. Ja koska uskon, että minulla saattaa olla joku kohtalotoveri (voin olla väärässäkin) – olipa kyse mistä lajista tahansa – niin siksi kirjoitin tämän kirjoituksen. Juuri viimeistellessäni tätä juttua, törmäsin kohtalon sanelemana Positiivareiden aamiaisessa kohtaan, missä mainittiin asioita, joihin antaa itselleen lupa. Haluan jakaa ne kaikkien teidän kesken, jotka koette ne hyödylliseksi. Näistä on hyötyä ainakin minun toiselle äänelleni.
Anna itsellesi lupa yrittää, epäonnistua, pyytää apua tai ohjausta, tehdä virheitä, näyttää hölmöltä, haluta sitä mitä todella haluat, epäillä ja siltikin yrittää, hämmästyttää epäilijäsi, loistaa ja onnistua.
