Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Havahduin siihen, että olen tornitalomme ainoa vaaleahiuksinen nainen. Huolimatta siitä, mitä teen, sanon tai miten toimin, erotun joukosta. ”Mitä muut ajattelevat” menettää tai muuttaa merkitystään. Kieltä ei ymmärrä, sanoilla ei ole merkitystä. Vain eleillä, katseella, ryhdillä.
Kesällä tulee kaksi vuotta siitä, kun muutimme vieraaseen kulttuuriin. Tässä ajassa koen, että minusta on ensi kertaa elämässäni tullut erillinen. Seison omilla jaloillani. Mutta yhtä tärkeänä: osaan nojata muihinkin. Fyysinen erillisyys ja jatkuva kokemus jonkintyyppisestä eristyksestä ovat muokanneet minusta myös henkisesti erillistä. Ne ovat ravinneet minua itsenäisyydellä – ja paradoksaalisesti eristyksen kokeminen on ollut myös kokemus vapaudesta.
Kun kokee olevansa erillinen tai eristynytkin, on luonnostaan helpompi olla mitä on. Ei tarvitse verrata muihin. Ei ole valmiita malleja. Kun fyysinen välimatka vanhaan on niin pitkä, ettei ole helppoa turvapaikkaa, minne palata, kun haluaa lohtua tai kun keho huutaa ”juokse”. Silloin ei auta muu kuin hakea – ja löytää – turvaa siitä, mitä sillä hetkellä on. Vieraasta ympäristöstä, ja siitä tutusta, joka on sisälläni.
Mutta ei tarvitse muuttaa kaukomaille kokeakseen erillisyyttä. Saman kokemuksen voi saavuttaa montaa eri reittiä pitkin, vaikka meditaatiolla. Vain yksi henkilö hengittää, hengittäminen on itsenäistä ja oikeastaan hyvin henkilökohtaista. Mutta meditaatiokin on vain toinen tie, tie voi olla vaikka sauvakävelyä tai mökille menemistä.
Erillisyys on erityisen tärkeää myös parisuhteessa ja suhteessa lapsiin. Lapsille se opettaa rajoja (jokainen on oma kokonaisuutensa, jokaisen erillisyyttä pitää kunnioittaa, jokainen lapsi tarvitsee läheisyyden lisäksi erillisyyttä). Parisuhteessa sen sijaan en usko parisuhteen kestävyyteen, jos toisen erillisyyttä ei kunnioita tai toiselle ei anna tilaa kokea yksinoloa.
Erillisyyden kokeminen on välillä myös surullista. Olen yksin. Oma hengitys, itsenäinen, irrallaan muista. Mutta näinhän se lopulta on, halusi tai ei. Erillisyys ei kuitenkaan ole riippumattomuutta, tai riippuvuuden vastakohta. Kaikki me olemme riippuvaisia toisistamme, niin yksilötasolla kuin maidenkin välillä.
Menen tornitalon hissiin, nyökkään hissiin tuleville aasialaisille. Hyppään taksiin metelin keskellä, suljen oven, nojaan ja hengitän. Olen yksin tämän kaiken keskellä, ja onnellinen.
