Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Huomasin pudonneeni palkintoansaan. Sellaiseen, jossa vastuu ulkoistetaan ja ajatellaan, että joku näkee ja palkitsee omassa elämässä koetut kärsimykset, uhraukset ja vaivan. Sellaiseen, jossa sorrutaan ajattelemaan, että seuraava vaihe elämässä on parempi, helpompi, sen sijaan että etsisi juuri tästä hetkestä hyvää. Tämä sama palkintoansa, johon nuorempana hairahdin, mutta josta luulin jo päässeeni. Tämä sama palkintoansa eli edelleen vahvasti, myrkytti ajatteluani huomaamattomasti.
Mutta tämäkin ansa on sitkeä. Sekin vaatii sitä, että tarkkailee omia olemassaolonsa vaikuttimia, ei ulkoista vastuuta ja jaksaa olla kärsivällinen. Mutta kun aina ei jaksa.
Seuraavana päivänä, yhden flussaisesti nukutun yön jälkeen istun tyttäreni kanssa sohvalla. Hän juo pillillä maitoa, tuttipullo on jäänyt historiaan. Hän kasvaa, puhuu kahta kieltä ja hänen paras ystävänsä on vietnamilainen. Muovikuusi vilkkuu, kotikaaos ei häiritse. Joulupyhinä flunssakin saa parantua rauhassa. Tajuan, että tässä se palkinto on. Tämä hetki, edes liikenteen melu ei häiritse. Kaikki se, mikä arkeeni kuuluu. Se, että olemme onnistuneet edes jotenkin sopeutuneet elämään vieraalla maalla.
Tekeminen ja oleminen ovat itsessään palkintoja, ei se, että niistä pitäisi seurata jotakin merkityksellisempää. Oman elämän tekemisen – ja myös tavan jolla on – on hyvä olla sellaisia, jotka ovat jo valmiiksi itselle merkityksellisiä. Tässä nykyhetkessä, ei seuraavassa elämässä eikä välttämättä edes huomenna. Vaan juuri nyt.
Ja lisäksi, on itsestä kiinni, näkeekö tässä hetkessä palkinnon piirteitä (jos niitä ylipäätään haluaa nähdä), vai putoaako ansaan ja langettaa vastuun palkinnon antamisesta jollekin muulle, ulkopuoliselle.
