Olin (työ)reissussa ilman perhettäni. Tuntui todelliselta ihmeeltä matkustaa ilman, että joku kysyy jatkuvalla syötöllä, että milloin me ollaan perillä tai kauanks vielä kestää. Tuntui myös kovin ihmeelliseltä ruokailla kerrankin rauhassa ja hotkimatta ilman, että kiinnittää taaperolle ruokalappua tai siivoaa pöydälle kaatunutta maitoa.
Hausfraun pieniä iloja, nämä!
Ja kun on neljä päivää pois kotoa, arki likapyykkeineen, yöheräilyineen ja kaikkine kommervenkkeineen tuntuu taas mahtavalta. Eilen vain huokailin, miten upeaa on olla kotona! Tunsin itseni niin onnelliseksi. Olin kokenut hienoja asioita, mutta melkeinpä parasta oli se, kun sai tulla takaisin.
Joskus täytyy matkustaa kauas, että näkee lähelle.
Se kauas sijaitsi tällä kertaa Turkissa, Kappadokian maakunnassa. Neljän päivän aikana koin elämyksiä, jotka vetivät todellakin hiljaiseksi. Opin myös itsestäni uusia puolia, pärjäsin koti-ikävälle ja voitin pelkoni. Erityisesti jälkimmäinen teki minut onnelliseksi.
Tiesin jo etukäteen, että matkamme aikana nousemme kuumailmapallon kyytiin. Joskus ennen olisin varmasti kiljahdellut, että vau, joko lähdetään. Lasten saannin jälkeen olen löytänyt itsestäni nynnyn puolen. Kaikki tasapaksu ja rutiininomainen on juurikin jees. Huomaan ajattelevani kaikesta vähän hurjapäisemmästä, että ei, eihän sellaista voi tehdä. Kun voi sattua jotain. Nytkin etukäteen hermoilin palloretkeä ja kuten kirjoittamattakin lienee selvää, täysin turhaan.
Yritin toki jo kotona miettiä, että pelkääminen on hyödytöntä. Ja sitähän se on. Pelkääminen on turhaa, sillä huomisesta ei kukaan voi tietää. Sen vuoksi jokainen päivä kannattaisi elää kuin se olisi ensimmäinen ja myös niin kuin se olisi viimeinen.
Toki joskus pelkoon voi liittyä vakava syy, mutta usein pelkäämme asioita, joita ei tarvitse pelätä. Sitä paitsi pelko estää elämästä. Se estää meitä tekemästä asioita, joita tahdomme tehdä. Se estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahdomme mennä. Se estää meitä sanomasta sitä, mitä haluamme sanoa. Se saa meidät myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.
Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Mutta pelkäämme usein niin turhan takia. Ja jälleen kerran tämä tuli todettua, omaan tyyliini uskollisesti kantapään kautta.
Joskus siedätyshoito voi olla ratkaisu. Niinpä minäkin nousin kuumailmapallon kyytiin. Ooh! Se oli todellinen kerran elämässä -hetki. Kokemus oli myös erinomainen tässä ja nyt -fiilistelyyn. Auringon ja kymmenien kuumailmapallojen noustessa taivaalle minun oli pakko nipistää itseäni, että onko ainutlaatuinen näky tottakaan. Keskityin nauttimaan maisemasta tuulen löyhytellessä kasvojani.
Jälkeenpäin mietin, että tuntuipa lähes uskomattomalta, miten maisema voi rauhoittaa ihmisen niin kiitollisen hiljaiseksi. Luulin, että pakahdun siihen tunteeseen! Kuin olisin rakastanut koko maailmaa! Heh.
Reissussahan on itsestäänselvyys, että sitä pysähtyy ihastelemaan kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Samaa voisi harrastaa kotonakin, vaikka ihmeet ovat toki joka maailmankolkassa erityyppisiä. Kotona voi ottaa ihmeenä vaikka sen, että hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ja onhan meillä senkin lisäksi vaikka mitä, kuten vaikkapa tämä rakennus.
Sitä vain tulee niin usein kuljettua laput silmillä, ettei aina näe sitä, mikä on.
Wayne W. Dyer kirjoitti jossain kirjassaan, että jokainen päivä tulisi ottaa ihmeenä. Kunpa osaisin itsekin enemmän pysähtyä arvostamaan kaikkea sitä, mikä on. Kaikkea sitä, minkä voi nähdä, tuntea, haistaa, kuulla tai maistaa.
Fiilistellä asioita sitten vaikka vain pienen hetken ajan.
Kun on kiire, sitä ei aina muista.
Kun kaikki toimii, se unohtuu.
Päätin, että tästä hetkestä lähtien otan kaikki ne pienetkin, onnea tuovat asiat vastaan kuin ne olisivat maailman suurimpia ihmeitä. Katson asioita pienen lapsen tavoin arvostaen ja nauttien. No juuh, ainakin lupaan yrittää ja toivon, että muistan lupaukseni vielä ensi viikollakin.
Oikeasti elämähän on ihmeitä täynnä.
Se vain riippuu itsestä, miten asioihin suhtautuu.
P.s. Matkakuumeisen kannattaa mennä fiilistelemään lisää kuvia Kappadokiasta ja Istanbulista uuden matkailulehti Matkaston upeasta kuvakoosteesta.
