Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.
Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”
Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.
Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.
Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.
Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?
Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?
Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!
Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!
Tietääksesi tarkemmin mistä on kyse, lue myös: Mun stoori ja Sananen Sarastuksesta
