Tämän päivän vanhemmuus on ydinfysiikkaa. Tai ainakin siltä se tuntuu. Erilaisia asiantuntijoita pukkaa joka tuutista ja vanhemmuus on usein suurennuslasin alla esimerkiksi mediassa. Vanhemmuuteen liittyvissä keskusteluissa asetutaan helposti jonkun asian puolesta tai vastaan. Erilaiset koulukunnat ja kasvatustyylit esitellään välillä toisensa poissulkevina ja vastakkainasettelulta on vaikea välttyä. Ajan henkeen kuuluu myös tarve menestyä. Elämässä pitäisi saavuttaa, olla jotain.
Välillä mietin, että sama menestymisen tarve pätee tämän päivän vanhemmuudessakin. Täytyisi olla kuunteleva, tunteita tunnistava ja tukeva vanhempi, mutta ei liian lepsu ja kaiken lapselle periksi antava. Täytyisi tietää kehitystä parhaiten tukevat leikit, ekologisimmat ja ergonomisimmat ratkaisut lastentarvikkeissa, olla läsnä ja samalla elää omaa elämää – olla paras vanhempi ja uraohjus. Tai vain superhyveellinen kotiäiti tai -isä.
Vanhemmuudesta vaikuttaakin tulleen kilpajuoksu siinä, kuka vastaa lapsen tarpeisiin parhaimmalla tavalla, kenellä on parhain mahdollinen tieto aiheesta, kuka ottaa asian rennoimmin (koska ei saa suorittaa, vaikka pitää menestyä) ja kenen lapsi kehittyy nopeimmin. Ei mikään ihme, että moni uupuu, kokee riittämättömyyden tunnetta ja on lopulta aika yksin vanhemmuudessaan. Keskustelua leimaa vertailu, epävarmuus ja ehkä ajoittain jopa häpeä.
Minulla on muutama ystävä keiden kanssa voin puhua vanhemmuudestani tai vanhemmuuteen liittyvistä aiheista täysin vapaasti, ilman vertailua tai tuomitsevuutta. Voin olla niin vaillinainen ja niin osaava, kuin olen. Minulla on kuitenkin liuta ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa en tunnu pääsevän samaan. Näiden ihmisten kanssa koen, että keskustelua sävyttää kuvitteellinen kilpailuasetelma, vanhemmuuden Graalin maljan tavoittelu. Välillä tuntuu, että onnistun pahoittamaan toisen mielen kertomalla jonkin mielipiteeni vanhemmuuteen liittyen tai vain iloitsemalla lapseni onnistumisesta jossain asiassa. Minulla on myös omat epävarmuuden hetkeni ja mietin, olenko huono vanhempi, kun en onnistu jossain samassa kuin joku muu.
Entä jos Graalin maljaa ei olekaan olemassa, vaan vanhemmuuden erinomaisia käytänteitä on juuri niin monta kuin on vanhempiakin? Voisimmeko ajatella, että jokainen vanhempi on paras vanhempi juuri sellaisena kuin on? On hetkiä, kun vanhemmuus ei riitä tai se on hukassa ja niitä hetkiä on ihan jokaisella. Virheistä oppiminen on jokaisen vanhemman etuoikeus. Se kasvattaa.
Kehotankin kaikkia vanhempia olemaan solidaarisia toisia vanhempia kohtaan. Seuraavan kerran kun kohtaat ihmisen, joka suorittaa vanhemmuuden ydinfysiikan tutkintoa, ota häntä kädestä kiinni ja sano: ”Sinä riität ja niin riitän minäkin”.
Oona Niskanen
asiantuntija
Kasper ry.
