On yllättävän yleistä, että miellyttämishaluinen nauraa silloinkin, kun hän on loukkaantunut.
Olen löytänyt itseni nauramasta ja esittämästä rentoa silloinkin, kun olen oikeasti kokenut kommentit loukkaaviksi.
Vasta myöhemmin olen havahtunut siihen, että nauru on ollut puolustautumismekanismi. En ole kyennyt tilanteessa myöntämään, että jotkut heitot tuntuvat pahalta. Tarpeettomilta. Minun ei tarvitse nauraa sellaiselle, joka satuttaa.
”Onpas sun vatsa löystynyt”
”Kaikella rakkaudella, mutta sun kirjoitusvirheet on tosi ärsyttäviä”
”Ootkos sä nyt vähän dramaattinen”
Mielestäni palautetta voi antaa, mutta se mikä ratkaisee, on tapa jolla se annetaan.
Ja mikä on palautteen antajan tarkoitus? Onko tavoitteena saada toinen tuntemaan olonsa tyhmäksi, vai palveleeko palaute oikeasti – ja ketä?
Joskus, ja itseasiassa valitettavan usein huumoria käytetään alistamiseen. Huumorin nimissä loukkaaminen on muka hyväksyttävä muoto “sanoa suoraan”.
Voi olla hyvin pelottavaa myöntää, että huumorilla sanotut asiat ovat satuttaneet. Ja silti se on tärkeää, itsensä puolella olemista. Kaikelle ei tarvitse voida osata nauraa.
Onneksi on jälkiviisaus. Jälkeenpäin voi myös kertoa, että se mitä sanottiin, ei tuntunut hyvältä. Ja voi miten tervehdyttävää on voida saada anteeksipyyntö ja antaa anteeksi. Tuskin kukaan haluaa satuttaa. Joskus ihmiset sanovat asioita sen enempää ajattelematta. Se on elämää.
Parhaimmillaan suoruus siitä, mikä ei tunnu hyvältä, lisää kunnioitusta ihmisten välillä.
Ajattelen, että me itse määrittelemme ne henkilökohtaiset asiat joille olemme valmiita nauramaan. Jos jokin asia on vereslihalla, ei sille edes kannata yrittää nauraa. Se on itseasiassa itse itsensä pilkkaamista ja omien tunteiden mitätöintiä.
Parhaimmillaan huumori on tärkeä defenssi, joka auttaa meitä kohtaamaan elämän kipeitäkin juttuja kevyemmin. Taito nauraa itselleen LEMPEÄSTI voi olla suuri voima itsetuntemuksen tiellä.
