Mainosyhteistyössä lääkäriklinikka Recuror. Kirjoittaja Nelly, 24, on Recurorin asiakas.
Olen pärjännyt koulussa ja työelämässä. Töitä olen tehnyt koulun ohella lukion alusta asti. Silti minusta on aina tuntunut, että joudun tsemppaamaan muita enemmän. Ystävieni huolettomuus kokeiden edellä ei ole myöskään lakannut hämmästyttämästä. He lukaisevat aineiston tuosta vaan ja siirtyvät vapaa-ajan viettoon. Minä taas istun kirjojen ääressä hartaasti kuin munkki, eikä mitään tunnu tarttuvan. Kokonainen luku kirjasta voi vaan kadota mustan aukon syövereihin, minkä sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan. Totuus on, että aika, jonka kirjan ääressä istuin kului suurelta osin haaveiluun ikkunasta tuijottaen, puhelinta selaillen ja niin edelleen.
En ole ehkä kaikkein ilmeisin ADHD-tapaus. Olen kyllä erittäin puhelias, mutta käytökseni on kohtuullisen hillittyä. Siksi ADHD-epäilys tuli kuvaan vasta, kun opinnot olivat edenneet vaativammalle asteelle. Vuosia ajattelin, että olen vain laiska. Muut osaavat vain ottaa itseään niskasta kiinni ja opiskella tehokkaammin. Ylioppilaskirjoitusten aikaan alkoi tuntua, että eron taustalla täytyy olla muutakin. Muut eivät voi olla näin moninkertaisesti minua ahkerampia.
Menin koulupsykologin puheille ja hän esitti ensimmäisenä ADHD-epäilyksen. Sieltä minut ohjattiin psykiatrille ja sain diagnoosin. Suositus oli, että aloittaisin lääkehoidot. En kuitenkaan aloittanut. Kokemukseni migreenilääkkeistä ovat olleet hieman traumatisoivat. Sivuoireet ovat olleet hirveät ja siksi suhtauduin uuden lääkityksen aloittamiseen pelokkaasti.
Vuosia ajattelin, että olen vain laiska. Muut osaavat vain ottaa itseään niskasta kiinni.
ADHD-diagnoosi tarjoaa arvokasta itseymmärrystä, mutta ei pese pyykkejä
Epätietoisuus alentaa suorituskykyä itsessään ja tunne riittämättömyydestä alentaa itsetuntoa. Siinä mielessä diagnoosin saaminen on vapauttava kokemus. Se ikään kuin antoi minulle luvan olla itseni, erilainen. Itsesyytöksistä vapautuminen teki hyvää, samalla kun akuutti stressitilanne, ylioppilaskokeet menivät ohi ja valkolakki saatiin hankittua. Niinpä momentum hoitojen aloittamiseen tuli ja meni.
Arjen elämä on sellaista, että aina löytyy joku kiire, minkä takia ei pysähdy miettimään pidemmälle. Niinpä jatkoin ADHD:n tarjoamaa muhkuraista arkea vielä vuosien ajan. Pitkään sain korkeakouluopinnot, työt, parisuhteen ja kaveritkin mahtumaan yhtälöön hyvällä menestyksellä. Aikapommi kuitenkin tikitti koko ajan äänekkäämmin.
Avainten unohtelu, puhelimen fysiikan lakeja uhmaava mystinen katoileminen, pyykkivuoren kasvaminen ja niin edelleen. Ne ovat yksittäin pieniä juttuja, mutta kun niitä tulee eteen joka kulman takaa joka päivä, ne lopulta lamaannuttavat arjen toimintakyvyn. Kun on jatkuvasti äärirajoilla arjesta selviämisen kanssa, aivan tavallinen vastoinkäyminen voi triggeröityä lamaannuttaviin mittoihin. Kerran pesukoneen hajoaminen oli se viimeinen pisara.
ADHD-aikuisen elämän toinen energiasyöppö on maskaaminen. Nepsynä joudut koko ajan esittämään sellaista, mitä oletat muiden sinusta haluavan. Se tapahtuu peilaamalla toisen käytöstä, matkimalla puhetapoja, ilmeitä, maneereja ja muita. Olet ikään kuin rooli päällä koko ajan. Tällainen sosiaalinen pingottaminen on hyvin kuormittavaa. Ei ihme, että näyttelijöillä ja muusikoilla on usein vaikeaa mielensä kanssa.
Seuraava välihuomautus on neurotyypillisille lukijoille. Jos sinusta nepsyn käytös on epämiellyttävää, voi joskus olla peiliin katsomisen paikka. Itseasiassa saatat katsoa jo oman käytöksesi peilikuvaa. Siitä maskaamisessa on nimittäin juuri kyse.
Vaikka diagnoosi antaakin arvokasta itseymmärrystä ja kohentaa itsetuntoa, se ei pese pyykkejä, ei lue tentteihin, eikä täytä veroilmoitusta. ADHD:n voi kääntää voimavaraksi, mutta se tapahtuu vain hyvin suunnitelluilla hoidoilla.
Lopulta ylirasituin tsemppaamiseen ja maskaamiseen – työterveyden kautta Recurorin tutkimuksiin
Kestin yhtäjaksoista stressitilaa jälkeenpäin ajatellen yllättävänkin pitkään. Vuosien jälkeen naru tuli kuitenkin vetävään käteen. Kestokyky ylittyi ja lamaannuin. Päädyin sairaslomalle töistä, opinnot piti jättää tauolle ja migreenikohtauksetkin pahenivat ja yleistyivät.
Työterveyslääkärini lähetti minut Recurorille. Tästä alkanut yhteistyö Mika Kallion kanssa osoittautui elämäni käännekohdaksi. Digitaalisen esitietokyselyn avulla emme aloittaneet nollasta, vaan pääsimme suoraan asiaan. Muualla asioidessani minua on aina turhauttanut hidas liikkeellelähtö. Moni käsiteltävä asia on aika arka, eikä niitä mielellään tuo esille keskustelussa. Jää saatiin rikottua tyylikkäästi ja etävastaanotolla keskusteluyhteyden välittömyys ylsi aivan lähivastaanoton tasolle.
Saan läheisiltäni jatkuvasti kehuja siitä, että olen enemmän läsnä.
Keskustelun edetessä Mikan näkemys vahvistui. Ylkuormitustilani johtui hoitamattomasta ADHD:sta. Olin aluksi vanhalla kannallani, eli arka lääkekokeilun suhteen. Mika huomioi huoleni ja kävi perusteellisesti läpi uhat sivuoireista. Lopulta vakuutuin, että kannattaa kokeilla. Eipä kokeilu pahaa tee ja aina voi lopettaa, jos tuntuu, että haitat ovat hyötyjä suuremmat.
Lääkitys alkoi auttaa hyvin nopeasti ja ylitti kaikki odotukseni. Ahaa-elämys oli valtaisa! Onko muiden arki ollut koko ajan näin helppoa? Arki koostuu pienistä jatkuvista askareista ja kun pystyt tarttumaan toimeen ilman, että pääsi sisällä on kymmen muuta rautaa yhtä aikaa tulessa, alkaa tapahtua. Tämä on mahtava tunne.
Saan myös läheisiltäni jatkuvasti kehuja siitä, että olen enemmän läsnä. Voin nyt aidosti kuunnella läheistä ilman, että odotan kärsimättömästi omaa puheenvuoroani, tai keskityn puheen sijaan hänen silmänräpäytyksiinsä. Tämä on tärkeää, koska olen luonteeltani miellyttämisenhaluinen ja empaattinen. Olen aina pääni sisällä eläytynyt vahvasti läheiseni huoliin, mutta huolen ilmaisu on purkautunut minusta usein puhetulvana itsestäni. Se on yleinen piirre monille nepsyille ja kuvastaa sitä, miten eri tavalla nepsyn aivot on “koodattu”.
Koulu sujuu nyt paljon vaivattomammin ja tulokset ovat parantuneet. Kysymys kuuluu, miksi olen antanut muille etumatkaa näin monta vuotta? Toisaalta onneksi tein tämän nyt.
