Kuvittele mielessäsi maljakko. Kyseessä ei ole mikä tahansa maljakko, vaan hyvin erityinen. Ei ehkä rahalla mitattuna arvokas, mutta monista muista syistä täysin korvaamaton. Rakastat maljakkoa ja olet sijoittanut sen erityiseen paikkaan takan reunukselle, jossa jokainen voi ihailla sitä.
Sitten koittaa päivä, jolloin tapahtuu jotain kauheaa: tehokas siivoushetkesi päättyy mitä onnettomammin töytäistessäsi maljakkoa – se alkaa huojua pelottavasti ja ennen kuin ehdit reagoida, särkyy lohduttomasti räsähtäen lattiaan.
Tunnet menestyksen tuskan lävistävän sinut. Ei, tätä ei voi tapahtua!
Tämä esimerkki, vaikkakin omin sanoin kuvattuna, on lainattu psykologian tohtori Ronnie Janoff-Bullmanin särkyneiden oletusten teoriasta. Teoria kuvaa mitä koskettavimmalla tavalla trauman syntymistä ja selviytymistaistelua, johon se meidät väistämättä johdattaa. Pirstaloituneen maljakon tavoin trauma rikkoo meissä jotain keskeisen tärkeää: ydinoletuksemme. Sen, miten olemme siihen asti nähneet maailman ja oman roolimme siinä. Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta ydinuskomuksista on se, että yleensä tulemme tietoiseksi ja ymmärrämme niiden keskeisen merkityksen vasta, kun ne särkyvät.
Ydinuskomusten pirstaloituminen ravisuttaa, satuttaa ja tuottaa tuskaa. Maanjäristyksen lailla se pyyhkii pois sen, mihin aiemmin uskoimme jättäen tilalle turvattoman, ennakoimattoman maailman.
Pirstaloituneiden uskomusten tilalle tarvitaan jotain muuta. Jotain, jonka varassa pystymme toimimaan ja ohjaamaan kulkuamme kaiken keskellä. Lohduttoman menetyksen äärellä voimme turvautua kahteen vaihtoehtoiseen toimintastrategiaan: sulauttamiseen tai sopeuttamiseen. Palataan hetkeksi särkyneen maljakon äärelle.
Maljakko on edessämme särkyneenä pieniin pirstaleisiin. Koska menetyksen voima tuntuu ylittävän sietokykymme, olemme valmiita tekemään mitä tahansa palauttaaksemme sen, mitä on palautettavissa. Niinpä tartumme liimaan ja pala palalta koitamme saada takaisin sen, mikä on tuhoutunut. Olemme turvautuneet sulauttamiseen. Mikäli vauriot eivät ole kovin pahoja, voimme kenties onnistua yrityksessämme. Ehkäpä saamme maljakon takaisin muotoonsa ja jopa kätkettyä vauriot tuomitsevilta katseilta.
Mitä suurempia vauriot, sitä haastavampaa on palauttaa maljakko entiseen loistoonsa. Muutama pala voidaan vielä liimata yhteen, mutta entä, jos maljakko onkin särkynyt satoihin pienen pieniin sirpaleisiin?
Meillä on myös toinen vaihtoehto: sopeuttaminen. Voimme menetyksen raastavasta tuskasta huolimatta hyväksyä, että maljakko on pysyvästi ja lopullisesti menetetty. Kyllä, se sattuu ja on mahdollista, ettei mikään voisi ottaa sen paikkaa kotimme paraatipaikalla. Ja kuitenkin meillä on jäljellä jotain. Meillä on edelleen sirpaleet. Niistä ei ehkä voi saada maljakkoa, mutta tarkoittaako se, ettei niistä voisi saada mitään? Ehkä voimme luoda mosaiikin tai vaikkapa taulun koristamaan olohuoneen seinää. Ja kun aikaa kuluu, voimme kenties huomata rakastavamme tuota uutta luomusta aivan yhtä paljon kuin rakastimme menetettyä maljakkoa.
Miten lohdullinen, konkreettinen esimerkki trauman jälkeisestä kasvusta. Oletusten särkyminen riipii sydäntä. Menetysten äärellä tunnetaan kipua ja sielun syvyyksiä vavisuttavaa kaipausta. Ja kuitenkin, sen kaiken keskellä jäljellä olevat sirpaleet ovat mahdollisuus kohti jotain uutta, jotain odottamatonta kauneutta.
Johannan kirja Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu antaa toivoa ja käytännön apukeinoja sinulle, joka olet kohdannut elämässäsi menetyksiä, vastoinkäymisiä tai traumaattisia kokemuksia. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
