– Kun vauvani Edvin menehtyi, minua auttoi tieto siitä, että minun ei tarvitse selvitä lapseni menettämisestä, jotta elämä voisi joskus olla hyvää. Minulla oli toivo siitä, että elämän ei tarvitse olla pelkkää tuskaa ja kärsimystä, vaan yhtä aikaa voi olla olemassa jotain muutakin.
Ajattelin, että kaikkien pitäisi saada tietää tästä. Silloin vahvistui ajatus, että tämä kirja on kirjoitettava nyt, positiivisen psykologian asiantuntija, valmentaja, tutkija ja tietokirjailija Johanna Huhtamäki kertoo Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu (Bazar, 2024) -kirjan syntymästä.
Ajatus, joka kannusti selviytymään
– Elämässäni on ollut hetki, jossa kaikki oli niin kamalaa, että pieneen mieleenikään ei mahtunut, että voisin olla vielä onnellinen. Onnellisuus ei edes ollut tavoitteeni, koska olin varma, että sellaista mahdollisuutta ei ole olemassa. Asetin itselleni kuitenkin tavoitteen, ettei koko ajan olisi niin hirveä olo.
Tutkijana etsin aiheesta tutkimusta ja törmäsin siihen, että hyvän elämän rakentamisesta tiedetään paljon. Kahdeksan vuotta sitten kuuntelin silloin väitöstutkimustaan tekevän Hanna Kampmanin luennon postraumaattisesta kasvusta. Se kolahti isosti! Oli olemassa tutkittua tietoa siitä, että tuskan ei ole pakko olla vain tuskaa, vaan on mahdollista oppia, kasvaa, kehittyä, jopa kukoistaa. Ajatus tästä kannusti minua selviytymään. Sain myös ymmärrystä ja sanoja omille kokemuksilleni.
Jos jotain todella kamalaa tapahtuisi, selviäisinkö vai luhistuisinko?
– Tämä on inhimillinen kysymys, johon haluaisin voida antaa jonkun vastauksen. Kukaan ei kuitenkaan etukäteen tiedä, miten erilaiset tilanteet meihin vaikuttavat ja miten me lopulta niissä toimimme. Samaan aikaan on lohdullista, että tutkimusten mukaan suurin osa meistä selviää paremmin kuin olisimme itse etukäteen kuvitelleet.
Lapsen menettämisestä suurin osa ajattelee, että siitä en ikinä selviäisi. Silti on paljon heitä, jotka selviävät. Asia on kuitenkin niin, että emme saa valita eikä meillä ole vaihtoehtoa. Pitää vain rämpiä eteenpäin.
Oma kysymyksensä on sekin, mitä selviäminen tarkoittaa. Se ei ole kyllä tai ei -asia. Kyse on vain kyvystä jatkaa eteenpäin. Joinakin päivinä on helpompaa, joskus vaikeampaa, välillä ylitsepääsemätöntä. Ei siitä koskaan selviä, mutta elämä voi jatkua, eikä elämän tarvitse olla huonoa.
Näistä on tutkitusti apua, kun elämä järkkyy
– Tutkimus osoittaa, että on olemassa asioita, joista on apua silloin, kun elämä järkkyy. Hyödyllisiä asioita ovat esimerkiksi se, että ihminen on kokenut elämänsä merkitykselliseksi jo ennen kuin on ajautunut kriisiin. Toinen ovat hyvät, läheiset ihmissuhteet. Lisäksi hyvät taidot käsitellä vaikeita tunteita voivat auttaa. Nämä asiat eivät välttämättä vähennä koettua kärsimystä, mutta lisäävät todennäköisyyttä sille, että ihminen kokee kärsimyksen lisäksi myös kasvua.
Voinko selviytyä, jos vaikeasta kokemuksesta jää pysyvä trauma?
– Traumat voivat jättää merkittäviä ja pysyviäkin jälkiä, mutta sen ei tarvitse olla koko totuus. Traumoista puhutaan aika yksipuolisesti, ja moni ehkä ajattelee, että kärsimys on ikuista. Kuitenkin tiedetään, että traumaperäinen stressihäiriö ja ptsd-oireet voivat lisätä todennäköisyyttä kokea myös kasvua. Trauman jälkeisen kasvun kokeminen on todennäköisempää kuin se, että ihminen jää ikuisesti kärsimään.
Tutkimuksista tiedetään toisaalta myös, että traumatyypillä on suuri vaikutus siihen, miten todennäköisesti ja millä elämän osa-alueilla kasvua tapahtuu. Voi olla, että joillakin elämän osa-alueilla ihminen ei toivu, mutta toisella osa-alueella voi tapahtua kehitystä.
Esimerkiksi kirjassani tarinansa kertonut Sami sokeutui. Hän koki asian niin, että vaikka elämä on monella tavalla huonompaa, toisaalta se on monella tavalla myös parempaa. Varmasti on niitä elämän alueita, joihin jää harmaan sävy, mutta se ei tarkoita, että koko elämä on harmaata. Ihminen saattaa kokea, että toisella elämänalueella hän pystyy kokemaan koko värien kirjon.
Miten trauman jälkeinen kasvu on näkynyt omassa elämässäsi?
– Elämäni on muuttunut kaikilta osin. Tärkeät ihmiset ovat edelleen elämässäni, mutta kaiken muun olen muuttanut. Arvostan elämää eri tavalla, kun olen tietoinen siitä, että elämä on haurasta eikä se ole minun käsissäni. Keskityn nyt tekemään niitä asioita, joihin uskon, joita haluan tehdä ja jotka koen merkityksellisiksi.
Kokemukseni ovat muuttaneet täysin sen, mitä ajattelen epäonnistumisen pelosta. Aiemmin jätin monia asioita tekemättä ja unelmia tavoittelematta, kun ajattelin, että en kuitenkaan osaa enkä onnistu. Nykyään ajattelen, että jos jokin kiinnostaa minua tai haluan saavuttaa jotain, miksi ihmeessä en yrittäisi. Enää ei tunnu niin tärkeältä, onnistunko vai en – pääasia on nauttia matkasta.
Joskus sitten vanhana, kun pidän lapsenlapsia sylissäni, haluan voida kertoa heille, että minulla oli sellainenkin hullu unelma, jota yritin. Ehkä en onnistunut, mutta oli kivaa, yritin ja opin todella paljon!
Olen saanut lisää herkkyyttä ja myötätuntoa kohdata muita ihmisiä. Olen armollisempi itseäni ja muita kohtaan. Ajattelun mustavalkoisuus on vähentynyt ja erilaisten sävyjen väripaletti kasvanut.
Olen oppinut, että en välttämättä voi vaikuttaa siihen, mitä elämässä tapahtuu, mutta voin vaikuttaa siihen, mitä teen niillä hetkillä, joita minulla on. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään sitä, että en elä. Siksi haluan yrittää tehdä joka päivä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Pyrin siihen, että jos tämä päivä on viimeiseni, voin sanoa, että se oli hyvä päivä.
Tutustu Johannan kirjaan Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu TÄÄLLÄ.
