Kirjoittaja Helena Riittiö on omakohtaisia runoja ja tekstejä kirjoittaessaan paljaimmillaan. Teksteillään hän haluaa välittää lempeän hyväksyvää suhtautumista ihmisenä olemisen vaikeuteen, niin että inhimilliselle itselleen voi jopa nauraa.
Vanhemmuus… mikä järkäle miellettäväksi, sanoitettavaksi, opittavaksi. Etenkin opittavaksi. Joskus ajattelin, että vanhemmuus vaatii niin paljon osaamista ja luonteenpiirteitä, että minussa ei kerta kaikkiaan ole niitä kaikkia. Tiukimmissa hetkissä pienten lasten kanssa ei usein ollut ketään, joka olisi sanonut, että nyt kannattaisi käydä pihalla rauhoittumassa tai jolla olisi ollut joku korkeampi auktoriteetti tukalista tilanteista selviämiseen. Minun piti kaivaa itsestäni puolia. Se jotenkin itseriittoinenkin kuvitelma ja pelko, että yksinomaan minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni määrittelisivät suunnilleen lasteni tulevaisuuden, varjosti äitiyttäni pitkään, ja näin kaikissa lasteni kiukutteluissa vain oman äitiyteni virheet.
Jossain kohtaa vanhemmuuden taipaleella tajusin, että omat lapseni ovat erillisiä ihmisiä. Eivät pelkästään minun lapsiani, vaan ihmisiä. Ja meillä kaikilla on omat rajamme, tarpeemme ja persoonamme, joita pitää kunnioittaa. Että lapseni tehtävä ei ole tehdä minua iloiseksi, tyytyväiseksi, ylpeäksi – hänen tehtävänsä ei ole tehdä minua yhtään miksikään sen jälkeen kun syntyi tähän maailmaan ja teki minut äidiksi. Että lapsi ei myöskään tee minua vihaiseksi, ärtyneeksi tai turhautuneeksi. Sen tekevät omat voimattomuuteni ja pelkoni. Pelko siitä, etten osaa olla äiti ja sen takia lapsistani tuleekin jotain, jotain… en edes tiedä mitä.
Siksi minun ja lasteni ihmisyyden ja erillisyyden ymmärtäminen ja armollisuus meidän kaikkien keskeneräisyyttä kohtaan on ollut valtavan vapauttavaa, vastuuta kuitenkaan poistamatta. Lapseni eivät ole minun jatkeitani, he eivät automaattisesti ole vanhemmuuteni kauneusvirheiden peili, heillä on ihan omat persoonansa ja mielipiteensä, he saavat vaikutteita ja oppia monilta muiltakin ihmisiltä kuin minulta – maailmankaikkeudelle kiitos! Syyllisyys ja riittämättömyyden tunne, nuo vanhemmuuteni nakertajat, eivät jalosta mitään.
Tänään voin todeta oppineeni, että vanhemmuus ei vaadi ylijumalallisia kykyjä. Riittää, että jaksan perustella lapsilleni kerta toisensa jälkeen, mikä on oikein ja mikä on väärin, ja rakastan ja hellin poikiani ihan hulluna. Siksi että he ovat. Näissä minä pärjään ja olen jopa hyvä. Vaalin sitä aikaa, joka minulla on heidän lapsuudestaan vielä koettavana, sillä se tuntuu kuluvan niin kovin nopeasti. Yritän oikein mutustella heidän kanssaan jakamiani hetkiä, sillä tulen kaipaamaan niitä, kiukutteluineen kaikkineen. Niin kuin nyt jo kaipaan hetkiä, jotka ovat jo menneet. Yritän ottaa vanhemmuuden iloineen ja huolineen vastaan hurjana etuoikeutettuna tutkimusmatkana.
Hyvin me vedetään kaikki äidit, isät ja äiti- ja isähahmot, ja oppiahan tämä on kaikki!
Kirjoitin tämän aiheeseen liittyvän runon:
NELJÄSTOISTA KESÄ
Eilen roikuit kaulassani ja anelit, voitko äiti leikkii merihirviöö.
Tänään kiskon hihaasi ja anelen yhtä päivää,
jolloin ehtisit olla perheen kesken.
Eilen nukuin selkäkipuista unta sinun ja veljesi välissä,
koska muuten teitä pelotti.
Tänään annan sinulle kotiintuloajan, menen nukkumaan, odotan
ja minua vähän pelottaa.
Eilen maanittelin sinua syömään, pakotin maistamaan, iloitsin joka suupalasta.
Tänään tuputan vihanneksia,
sillä ne ovat ainoat mitä jääkaappiin jäljiltäsi jää.
Eilen muistutin sinua kiittämään, pyytämään anteeksi ja kertomaan aikuiselle.
Tänään muistutat minua ottamaan kännykän, laturin ja avaimet.
Eilen mietin tuskastuneena, kuinka pitkään jalkojasi täytyy
silittää ennen unen tuloa.
Tänään pyydän sinua halaamaan äidille hyvät yöt kotiin tullessasi,
jotta minä saan unta.
Eilen metsästin sinulle välikausilenkkareita siinä koossa,
joka oli aina hyllystä loppu.
Tänään toivon, ettei neljäseiskan släbäreitä enää tarvittaisi,
koska sitä kokoa ei löydy hyllystä ollenkaan.
Eilen olit neljä.
Tänään olet neljätoista.
Huomenna olet aikuinen.
Aina yhtä rakas.
