Henna Heinonen on varhaiskasvatuksen ammattilainen, päiväkodinjohtaja, yrittäjä ja äiti. Hän on myös erityisherkkä haaveilija, itsensä ikuinen etsijä, ihminen, joka uskoo vahvasti hyvään ja siihen että maailmaa voi toden totta parantaa hiekkalaatikolta käsin.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi jotkut ihmiset pursuavat iloa ja valoa ja miksi toiset vain märmättävät ja kulkevat kuin kaikki maailman paino olisi heidän harteillaan?
Ajattelin pitkään sen olevan luonnekysymys. Toiset vain ovat iloluonteisempia ja hersyvämpiä. Sitä, se varmasti suureksi osaksi onkin, sitten aloin tarkkailla meidän aikuisten tapaa kasvattaa lapsia.
Tuttava kertoi ylpeänä heidän tyttärensä kirjoittaneen tosi hyvät ylioppilaspaperit
– Hän hakee lääkikseen, pitäisiköhän sinunkin vaatia omalta lapseltasi vähän enemmän?
Illan kuluessa paljastuu, että tytär lukee yökaudet ja viiltelee itseään ahdistukseen. Miksiköhän?
Vierestä seuraan toista äitiä, jonka lapsi hölmöilee. Hän komentaa ja komentaa, ilman mitään seurausta ja komennot kaikuvat tyhjille korville. Hiljaa mietin, uskaltaisinko kommentoida, että joskus asiat pitää viedä loppuun asti, että lapsi ymmärtää seuraukset.
Mietin omaa tapaani kasvattaa. Kuinkahan paljon olen traumatisoinut jo aikuista lastani? Vaatinut ja näyttänyt seurauksia ja toisaalta katsonut läpi sormien asioita. Osasinkohan koskaan kertoa hänelle lapsena, kuinka hyvä ja täydellinen hän on. Erityislaatuinen, erityinen, niin kuin meistä jokainen omalla tavallaan.
Pohdin myös itseäni. Omaa jatkuvaa riittämättömyyden tunnettani, itsekuria ja täydellisyydentavoittelua.
Olenko minä iloluonteinen? Positiivinen? Hauska? Miksi minä olen itselleni näin ankara?
Voi, toivottavasti tyttäreni ei ole mallioppinut minulta tätä piirrettä, tai toivottavasti en ole huomaamatta vaatinut häneltä tätä. Jostakinhan minäkin olen tämän oppinut?
Muistan lapsuudestani perheen yhteiset luontoretket, mato-onkiretket myllylle ja mummilan koko suvun lettukestit. Muistan kuinka äiti luki joka ilta iltasadun ja kun joku meistä lapsista sairastui, Mummi tuli pelaamaan meidän kanssamme lautapelejä. Meillä oli rajat ja kuri ja paljon rakkautta.
Niillä opeilla minäkin olen omaani kasvattanut ja kasvatan edelleen, vaikka hän aikuinen jo onkin.
Työssäni varhaiskasvatuksessa pätee sama. Mitä enemmän rakkautta, sitä enemmän onnellisuutta. Muistan elävästi erään pikkumiehen. Hän oli tosi tulistuvaa sorttia ja kun asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, nyrkit puhuivat. Itsehillintää vasta harjoiteltiin. Tähän avuksi teimme varhaiskasvatukseen ”kiukkukortit”. Pienet laput avainnauhaan kaulaan, kuin muistutukseksi miten milloinkin pitää toimia, kun kierrokset nousevat. Siellä oli kuvia ”laske 1-10”, ”puhalla kiukku ulos”.. Mikään näistä ei kuitenkaan tuntunut toimivan.
Seuraavan kerran kun me taas istuttiin sylikkäin ja juteltiin, minä kysyin häneltä,
– Mikä on, kun tämä ei toimi? Olet fiksu kaveri, miksi se menee aina överiksi? Mitä nyt?
Hän hymyili minulle ujosti
– Rauhoitun parhaiten näin, tässä sylissä, kun halaat minua kovin.
Niinpä me otimme kuvan yhdessä, toistamme, halaten ja kiinnitimme sen avainnauhaan. Muistutukseksi seuraavaan kertaa varten ja muille aikuisille tiedoksi.
– Näyttämällä kuvaa kyllä sinua halataan, rakastetaan.
Ja uskokaa, tai älkää, se loppui vähitellen, rakkaus auttoi.
En myönnä olevani täydellinen kasvattaja, en edes lähelläkään, mutta olen aina yrittänyt tehdä parhaani. Niillä voimavaroilla ja opeilla, joita minulla on ja minä opin koko ajan lisää. Elämä on loputonta kasvamista ja se on kaikkein hienointa. Voi tutkiskella omaa sisintään, tapaansa toimia ja muuttaa sitä. Minä olen päättänyt kasvattaa rakkautta muita ja ennen kaikkea itseäni kohtaan. Rakkautta nähdä asioiden taakse ja ymmärtää enemmän ja paremmin tilanteita ja ihmisiä. Nähdä asiat ilon ja valon kautta ja tuoda sitä enemmän elämään.
Se riittää. Minä riitän.
