Joskus arki tuntuu tasaiselta suorittamiselta. Hoidamme tunnollisesti aikuisen tehtäviämme, pidämme arjen kasassa. Toimimme mahdollisimman tehokkaasti, mahdollisimman järkevästi.
Lähtiessäni eräänä aamuna kotoa huomasin jonkin pienen ja hyppivän maassa ihan lähelläni. Kevään ensimmäinen västäräkki! Moikkasin sitä ilahtuneena ääneen. Toisena aamuna orava pysähtyi tien viereen ohi kulkiessani. Hymy levisi kasvoilleni toivottaessani sille hyvät huomenet.
Ilo on sellainen, että joskus sen sisällyttäminen arkipäiviin on opeteltava. Se lähtee asenteesta. Albert Einsteinia mukaillen voimme elää joko niin ettei mikään ole ihmeellistä, tai niin että kaikki on ihmeellistä.
Luonto on hyvä opettaja tässä(kin) asiassa. Samassa yhteydessä on muistutettava, että tietenkään aina ei tarvitse olla iloinen. Ei tarvitse olla pakkopositiivinen ja piilottaa ikävältä tuntuvia tunteita -päinvastoin. On hyvä antaa kaikenlaisille tunteille tilaa. Ehkä juuri kaikkien tunteiden sallimisen kautta voi löytää tilan ilolle. Silloin, kun ei ole raskasta tunnetaakkaa kannettavana, on helpompi tavoittaa ilo. Ja toisaalta, joskus kaiken vaikean keskellä pieniin iloihin keskittyminen toimii tarpeellisena ankkurina elämään.
Luonnossa on tilaa kaikille tunteille -myös selittelemättömälle ilolle
Luonto on sen vuoksi mainio asia, että se antaa olla sellainen kuin on. Luontoon saa mennä niiden tunteiden kanssa mitä on. Luonnossa ei tarvitse pyrkiä olon muuttumiseen paremmaksi, tosin se saattaa tapahtua ilman pyrkimystä. Olen monta kertaa huomannut, että vaikka lähden luontoon ankealla fiiliksellä, palaan poikkeuksetta takaisin eri tunnelmissa.
Kun nojaa hiljaa männyn runkoon ja katselee tuulessa heiluvia oksia, kulkee mutkikasta metsäpolkua tai kuuntelee rannassa aaltojen kohinaa, jotain ihmeellistä tapahtuu. Luonto hoivaa ja rauhoittaa.
Voimme myös tietoisesti pysähtyä luonnon äärelle ja tarkastella avoimin mielin sen yksityiskohtia. Luontoa havainnoidessamme tunteidemme ei tarvitse olla järkeviä tai selitettävissä. Ehkä silloin annamme huomaamattamme tilaa myös ilolle. Saatamme huomata luontoa tutkiessamme jotain yllättävää ja ilahduttavaa.
Sisäinen lapsi voi hyvin luonnossa
Aikuisen elämän, arjen ja suorittamisen vastapainona luonnon tutkiminen lapsen tavoin virkistää mieltä. Männyn kaarnan koskettaminen, muurahaisjonon seuraaminen tai kivien tutkiminen palauttavat meidät jonkin oleellisen äärelle. Luonnossa voimme kokeilla jättää aina niin järkevät tietoiset mielemme sivuun ja keskittyä sen sijaan uteliaana tutkimaan, ihastelemaan, ihmettelemään ja seuraamaan iloa. Sillä lapsen ilo on meissä yhä, vaikkemme aina sitä tavoittaisi. Sisäisellä lapsellamme on edelleen kyky ihmetellä maailmaa ihastuneena, jos vain annamme sille riittävästi tilaa tulla esiin.
Uskalla olla epäjärkevä
Ilo ei useinkaan noudata järkevyyttä. Ilo syntyy pienistä asioista. Ilo syntyy hassuttelusta. Uskalla siis päästää irti järkevyydestä. Jos metsäpolullani eteeni osuu suurehko kivi, kuljen lähes poikkeuksetta sen päältä -jos olen yksin. Yksi parhaista asioista on hypellä kiveltä toiselle. Silti en useinkaan tee sitä toisen ihmisen seurassa, se tuntuu jotenkin vähän hassulta. Mutta mitä siitä, jos toinen ajattelisikin sen olevan hassua? Se tuottaa minulle iloa, eikä ole harmiksi kenellekään, joten miksi en voisi hypellä? Parhaassa tapauksessa toinenkin innostuu ja saamme kokea yhteisen iloisen hetken. Tämänkin olen onnekseni joskus todistanut.
Tänä kesänä aion jatkaa kiveltä toiselle hyppelyä -ilon vuoksi, sillä puhdasta iloa ei ole koskaan liikaa. Mitkä asiat luonnossa tuottavat sinulle iloa?
