Yksi isoimmista asioista, joilla ihminen voi itseään kiusata, on ajatus siitä että asiat ovat joko hyvin tai huonosti — ja jos ne eivät ole ensimmäistä vaihtoehtoa, on piiloteltava kun on vaikea tulla nähdyksi ilman hyvää kerrottavaa.
Kuitenkin jokainen tietää, ettei ole valoa ilman pimeää.
Samaan aikaan elämässä voi olla todella hyvää ja jollain osalla samaan aikaan sotkua, jota setvitään yksi solmu kerrallaan.
Toisinaan ääripäiden kontrasti on vain kevyempi, toisinaan syvempi.
Elämä ei lakkaa olemasta elämää, vaikka kuinka prosessoisi, meditoisi tai tutkisi omaa sisintään — elämä on elämää eikä kenenkään tarvitse muuttua yli-ihmiseksi, joka ohittaa sen erilaiset vaiheet. Hyvässäkin arjessa sattuu ja tapahtuu, ja niin saakin olla.
Joten mitä jos kaikki onkin täydellistä juuri näin?
Se osa sinussa, joka on kaikkialla kotonaan.
Se osa, jotka piilotat.
Se särkyminen joka muutti suuntaa ja se muutos, joka johti lopulta parempaan paikkaan.
Sekin aamu, jolloin heräät väsyneenä, kypsänä ja kaikkeen kyllästyneenä.
Se viha, joka läikkyy sisällä kun lakkasit sanomasta kaikkeen kyllä.
Sekin hetki, kun jokin viimein järjestyy ja kiität siitä että kuljit kaikkien vaiheiden yli ja ylipäätään luotit.
Elämä on valojen ja varjojen jatkuvaa tanssia. Ja mitä ihminen voi sen keskellä tehdä, on oppia nojaamaan kaikkiin 206:teen luuhunsa tietäen, että yhtä kirkas kuin on aurinko, on myös sen taakse heijastuva varjo.
Ja vaikka tanssi keinuttaa, sen äärellä voi oppia seisomaan jalat tiiviisti maassa — toisinaan mudassa — mutta yhtä kaikki kokonaisena.
Pienten ja isojen kontrastien kanssa kotona, ja matkakaverina pilke kummassakin silmäkulmassa.
Kuuntele ja katso runoteos aiheesta:
