En todellakaan muista, milloin viimeksi olisin todistanut tällaista. Sivu- ja ohjelmakaupalla keskustelua henkisistä arvoista, hyvästä elämästä ja, luet aivan oikein, pyhyydestä.
Olen nyt hiukan hämilläni. Taas. Kaiken sen kuran ja pimeyden keskellä, joka näinä viikkoina lentää kasvoille niin märillä kaduilla kuin somen syövereissäkin. Naps vaan. Yht’äkkiä valtakunta huutaakin jotain ihan muuta, kuin talouden kestämisvajetta ja KHL:n valmentajavaihdoksia. Yhteiskunnallista keskustelua. Korkealta ja kovaa.
Keskustelua, väittelyä ja kohoavia äänenpainoja. Kansa ihmettelee ja ihastelee. Toimittajat säntäilevät mediasta toiseen ja sanan säilä heiluu kuin vihta juhannussaunassa.
Filosofit ja taiteilijat ovat ottamassa paikkaansa keskustelun pelinrakentajina. Kyllä! Jo oli aikakin!
Se arvokkuus.
Kestävän kasvun mallin raportti on ravisuttavaa luettavaa. Oikeasti. Vai milloin olette viimeksi kuulleet Arkadianmäen liepeillä tai, ah, niin ihanan monimuotoisessa mediakentässämme tällaista puhetta?
”Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan haaste on sen henkinen kestävyysvaje ja uudistaminen. Uudistamisen päämääräksi tulee asettaa arvokas elämä, joka perustuu kehittyvälle henkiselle kulttuurille.”
Raportissa kannustetaan tavoittelemaan kestävää kasvua, joka takaisi arvokkaan elämän myös tuleville sukupolville. Lapsillemme ja lastenlapsillemme. Ilman uudenlaista asenneilmastoa ja johtajuutta yhteiskunnan uudistumista ei voida saavuttaa. Raportti peräänkuuluttaa arvokkuuslähtöistä johtamis- ja työkulttuuria. Siihen kuuluu kaikkien arvostaminen, innostaminen ja visionäärisyys.
Ei oo todellista! Kelaa vähän! Valtioneuvoston kanslian julkaisussa?
Ja se pyhyys.
Samaan aikaan kun valtioneuvoston kanslia antaa poliitikoille ja kansalle eväitä suunnata huomiotaan elämän arvokkuuteen, tuottaa Jari Halonen ensi-iltaan uuden tulkinnan Kalevalasta. Siis kansalliseepoksestamme. Saako niin tehdä?!
Realistisen draaman sijaan sanomaksi nousee ikiaikainen tarina, jonka perusviesti on sama kuin kaikissa keskeisissä pyhissä kirjoituksissa. Siis niissä, jotka syntyivät ennen patriarkaatin muovaamia ultraväkivaltaisia uskontoja ja yhteisöjen valjastamista sodan välineiksi. Huh!
Taide on taiteilijan saama näky totuudesta. Pyhyyden kokemus syntyy taiteen kokijan saadessa sen kautta kosketuksen omaan sisimpäänsä. Omaan totuuteensa, joka on yhtä kaikkeuden kanssa. Taidetta on siis se, mika saa aikaan pyhyyden kokemuksen ihmisessä. Wow!
Taidanpa mennä elokuviin. Ja lukea lisää valtioneuvoston kanslian julkaisua. Voi pojat! Tästä talvesta tulee vielä mielenkiintoinen ja lämmin.
Sano mun sanoneen.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
