Tämä teksti on tuotettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Teksti: Terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio
Ihan tavallisessa perusarjessa, ilman kriisejä, on tavallisesti paljon liikkuvia osia. On työ, kodinhoitojutut, harrastukset, kivat viikonloppumenot. Sitten vielä saattaa olla lasten arkiasiat, parisuhde, lemmikkieläimet, mökki, vanhenevat vanhemmat. Niin ja ystäviäkin olisi ihana nähdä. Huhhuh.
Saako uupua? Ei ehkä saisi tai voisi eikä olisi aikaa uupua, mutta uupuu. Tavalliseen elämään voi uupua, todellakin. Tavallisessa elämässä voi olla kauhea määrä kuormitustekijöitä, jotka syövät jaksamispankkia vähän huomaamattakin.
Uupumus on tänä päivänä enemmän kuin tavallista. Moni miettii ihan ääneen, että miksi en saa mitään aikaiseksi. Miksi herään aamuyöstä enkä saa enää nukuttua, sydän muljahtelee, hikoiluttaa enkä pysty keskittymään sellaisiin asioihin, joihin ennen pystyin uppoutumaan. On ärtymystä eikä liikunnasta meinaa palautua vaan se väsyttää lisää. Eikä tee mieli nähdä ketään vaan tekisi mieli lähteä pariksi viikoksi yksin sellaiseen paikkaan, missä kukaan ei vaadi tai pyydä mitään.
Et ole saamaton, laiska, vanhentunut yhtäkkiä sata vuotta tai masentunut (sitäkin voi olla) vaan vä-sy-nyt. Ja sitten seis. Jos mieli tajuaa, että nyt on tosi kyseessä ja uupumus uhkaa, kannattaa pysähtyä heti. Olen nähnyt liian monta tarinaa, jossa vauhti kiihtyy siinä vaiheessa, kun pitäisi levätä. Mitä väsyneempi ja uupumusta lähempänä on, sitä kovempaa mieli huutaa: ”Mut ku on pakko jaksaa, kuka nää hommat muuten hoitaa!”. Ja mieli myllää, analysoi, murehtii ja valvottaa.
Jos ei suostu pysähtymään, kun jo vähän uuvuttaa, voi tulla seinä vastaan ja todellinen romahdus, joka laittaa arvot ja tekemisen tahdin ihan uusiksi. Toipumisen tie voi olla pitkä ja kivinen.
Aina ei ole helppo keksiä toimivia ratkaisuja. Mitä uupuneempi on, sitä huonommin mieli taipuu olemaan arkiluova. Uhriutuminen sen sijaan onnistuu usein aika hyvin. Marttyyri ei edes halua apua silloin, kun on pipo kireällä ja marssitahti älyttömän kova.
Hektisessä arjessa on keksittävä ne keinot, joilla voi jaksaa vuosia tasaisen hyvin. Yksin pärjäämisen eetos alkaa olla vanhanaikainen juttu. Ole kekseliäs ja rohkea. Harjoita läsnäolon taitoja pontevasti, hae ammattiapua ja karsi kalenterista kaikki turha – joka ei ole oma harrastus tai kahdenkeskinen aika kumppanin kanssa – karsi kaikki turha arkisälä.
Joskus voi pysähtyä ja todeta mielessään: ”Sielurippeeni, tulkaa takaisin minun kehooni.” Sillä arjen uupumuksessa on usein kyse siitä, että levittää itsensä pieniksi palasiksi pitkin maailmaa. Silloin tällöin on hyvä palauttaa oma itse takaisin kotiin ja tunnustella vähän, kuka minä olen, mitä tunnen, mitkä oikeasti ovat jaksamiseni rajat ja mitä tarvitsen.
Mennä sirpaleiksi
ja löytää omat palansa.
Sitten liimata kasaan
vain omat palansa,
ei muiden.
Tulla kauniimmaksi
kuin koskaan.
Minuksi.
– Sanna Wikström
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
